Vanhempien työnjako lasten roolimallien pohjana

Työnsin lastenvaunuja sisään kerrostalomme ulko-ovesta ja mumisin ajatuksissani jotakin epämääräistä vaikuttaakseni lapsille siltä, että kuuntelen, kun havahduin keskimmäisemme sanoihin: ”niin äiti, kaikki isit käy aina töissä ja kaikki tytöt ja äidit on aina kotona”. Siis mitä? Olin yhtäkkiä pelkkänä korvana.

Olimme jutelleet lasten kanssa siitä, että ystäväperheemme tulisi meille illalla kylään sen jälkeen kun isät olisivat päässeet töistä. Olisi kiva nähdä koko perhettä sen sijaan että treffaisimme vain äidit ja lapset -kokoonpanolla. Tästä lapsi oli päässyt johtopäätökseen, että koska sekä meidän että ystäväperheemme isät olivat päivällä töissä äitien hoitaessa lapsia kotona, kyseessä täytyy olla jokin universaali sääntö siitä, että isien tehtävä on käydä töissä ja äitien tehtävänä on hoitaa lapsia sillä aikaa kotona. Järkytyin. Parhaista tasa-arvoon kannustavista kasvatusyrityksistämme huolimatta lapsi oli ympäristöään havainnoimalla tehnyt päätelmän siitä, että työssäkäynti on isien hommaa ja lastenhoito äitien hommaa.

Havahduin jälleen kerran siihen, että sen lisäksi, miten omilla valinnoillamme meistä jokainen vaikuttaa oman lähi- ja tuttavapiirinsä ajattelutapoihin omilla henkilökohtaisilla valinnoillaan siitä, miten esimerkiksi kotityöt vanhempien kesken jaetaan, se vaikuttaa vahvasti myös siihen, millaisen maailmankuvan omat lapsemme muodostavat ja mitä he oppivat pitämään standardina. 

Kun ryhdyimme mieheni kanssa pesemään pyykkiä samassa pesukoneessa ensimmäistä kertaa, huomasimme nopeasti, että pyykkihuolto kuuluu enemmän mieheni vahvuuksiin, kuin omiini. Minun taktiikkani oli lähinnä sulloa pesukone sattumanvaraista pyykkiä täyteen, lorauttaa mukava loraus pesuainetta, tuikata luukku kiinni ja toivoa parasta. Pyykkihuollon suhteen olin etenkin nuorempana melkoisen suurpiirteinen ja sanotaanko vaikka niin, että laadun sijasta keskityin lähinnä tehokkuuteen… Mies ottikin (kas kummaa) mielellään suurempaa vastuuta pyykkihuollosta myös lasten synnyttyä ja pyöritti pesukonetta tiiviimmin silloinkin, kun minä sain päähäni haluta käyttää lapsilla kestovaippoja. Ja niinpä kerran, kun viikkailin pyykkejä, lapsilla loksahti leuat auki ja he kiljahtelivat riemukkaan hämmästyneinä: ”Äiti! Onko isi opettanut sulle miten pyykkiä viikataan?”.

Nähin aikoihin mies oli sovitusti ottanutkin enemmän vastuuta kaikista kotitöistä, sillä olimme sopineet, että minä saisin panostaa enemmän opintoihini sekä työuran alkuun pääsemiseen. Niinpä mies oli viettänyt minua enemmän aikaa myös keittiössä. Pyykkiepisodin jälkeisenä päivänä olin valmistanut perheelle ruokaa ja jälleen kerran sain osakseni suurta huvittunutta hämmästelyä lapsilta, tällä kertaa muodossa ”Äiti! Osaako äiditkin muka laittaa ruokaa?!”. 

Olemme moneen kertaan nauraneet sille, miten aidon huvittuneita ja hämmästyneitä lapset olivat siitä, että roolit kotitöiden osalta olivat vaihtuneet, etenkin, kun asetelma ei ollut stereotyyppisen roolijaon mukainen. Kuitenkin nyt huomattuani, miten nopeasti lapset olivat vetäneet johtopäätöksen siitä, kenelle lastenhoito kuuluu ja kenelle työssäkäynti muka kuuluu, episodit eivät nauratakaan yhtä paljon. Ne kertovat minulle lähinnä siitä, miten lapsilla on sisäsyntyinen tarve muodostaa ympärillään olevista yksittäisistä asioista johtopäätöksiä maailmassa vallitsevista lainalaisuuksista ja siitä, miten nopeasti koko prosessi tapahtuu. Tuntui suorastaan epäreilulta, miten nopeasti lapset olivat unohtaneet sen, miten tärkeää työssä käynti minulle oli, miten paljon töitä tein ennen äitiyslomalle jäämistäni ja miten kovasti nautin työelämässä kehittymisestä. 

Tänään esikoinen kömpi kainalooni ja kertoi, että hänellä on vähän ikävä päiväkotiin, mutta hänestä on myös ihanaa olla kotona. Kerroin, että myös äidillä on välillä ikävä töihin, koska äiti tykkää töiden tekemisestä ja työkavereista. Puhuimme siitä, että voi olla monta eri tunnetta samaan aikaan. Iloa ja kiitollisuutta tästä hetkestä, haikeutta ja ikävää menneestä ja jännittävää innostusta siitä, mitä edessä odottaa. Siinä me annoimme toisillemme vertaistukea siitä, että samalla kun nautimme ainutlaatuisesta ajasta yhdessä, kaipaamme myös omiin yhteisöihimme. 

Samalla oivalsin lohdullisen ajatuksen: vaikka teimmekin valinnan, että ainakin toistaiseksi minä hoidan lapsia kotona ja tekemämme ratkaisu antaa heille yhden mallin elämän valinnoista, voin kertoa heille, ettei meidän mallimme ole ainoa tapa tehdä asioita puhumattakaan siitä että se olisi ainoa oikea tapa. Niinhän teen monen muunkin asian kohdalla. Ratkaisuja on erilaisia, perheitä on erilaisia, ihmisiä on erilaisia. Kun tytöt kynsiä lakatessamme toteavat, että ”tytöt vaan käyttää kynsilakkaa ja isit ei käytä”, saatan todeta, että ”niin, meidän isi ei tykkää käyttää kynsilakkaa, mutta jotkut isit voi tykätä”. Malleillamme näytämme ja opetamme lapsillemme paljon, mutta luulen, että yhtä tärkeää on tiedostaa sanojen voima uskomusten ja odotushorisonttien muovaajina. Uskon, että jos tiedostamme ja kykenemme näkemään ne asiat, jotka muovaavat lastemme maailmankuvaa ja uskomuksia itsestään, voimme sanojen avulla tukea uskomusten kehittymistä toivottuun suuntaan.