Huijaan vähän ja hyppään haasteen seuraavaan aiheeseen. Sovitaan vaikka niin että aihe ”Päivän asu” oli tuossa edellisessä postauksessa kun esittelin Henkkiksen tilausta. 😛

Päivä 10: Tämä tekee minut iloiseksi

(Se, että kirjotan tätä jo toisen kerran tilttauksen takia ei tee minua yhtään onnelliseksi, mur :,D)

Noni! Ensimmäiseksi kun mietin tuota aihetta, tuli mieleen elämäni kolme tärkeintä miestä, toisinsanoen kolme kummipoikaani, jotka jaksavat ilostuttaa, ihastuttaa ja ovat niin kovin rakkaita. Minut tekee iloiseksi kun katselen heidän kasvamistaan, oppimistaan ja muita hommia. Nämä kolme sydänkäpystä saavat minut nauramaan vedet silmissä, hihkumaan innoissaan (hihkuin vähän liiankin innoissani kun näin 3-vuotiaan murun pyöräilevän ekaa kertaa, meinasin innostuksissani jäähä auton alle :D), ne saavat minut itkemään onnesta ja ilosta (silloin kun 1-vuotias kummipoikani syntyi, minä niiskutin kotona monta tuntia ihan vain siksi että olin niin mielettömän onnellinen.. Toisaalta silloin puhelu tuoreen äidin kanssa koostui viiden minuutin huutoitkusta puhelimen kummassakin päässä, Niina oli varmaan silloin vielä kipulääkkeissä ja tosi väsyny, minä en ollu, mutta silti itkin vuolaasti ihan yhtä paljon :,D Niina on vaan elämäni rakkain ystävä ja se, että hän synnytti maailmaan niin suloisen pienen nytyn vähän herkisti, niin onnellinen ja iloinen olin :,D) 

Mieleen tuli myös ystävät ja kaverit joiden kanssa on harvoin tylsää ja ankeaa. Minun lähin ystäväpiiri koostuu erilaisista, ihanista ja hieman hulluistakin ihmisistä, yhdestäkään en luopuisi, ne on kovin tärkeitä. Ystävien kanssa saa nauraa ja iloita, (usein) hyvin pienistä ja pöljistäkin asioista. Harrastamme paljon kippurassa nauramista ja mieleen tuleekin yksi naurukrapula-aamu ystäväni Saanan kanssa. Olin juuri muuttanut ja sain hyvän idean soittaa maistraattiin ja tehdä osoitteenmuutoksen. Aluksi puhelu sujuikin ihan hyvin, asiallisesti jopa. Mutta sitten. Yksi katse hihittävään ystävään riitti. Loppu puhelu menikin hysteerisesti nauraen. Tiiättekö semmosen hysteerisen hihityshohotuksen, jolle ei vain voi mitään? Minä tiiän, on kuulkaa kokemusta 😀 Säälin ja arvostan edelleen sitä raukkaa, joka joutui palvelemaan minua puhelimen toisessa päässä… Tarmokkaasti jatkoin kuitenkin puhelun loppuun asti ja sain ilmoituksen tehtyä, ihme ja kumma että asiakaspalvelija sai tiedotkin ihan oikein kun puhelu kuulosti suunnilleen tältä:

– Puhelinnumerosi? 

– nollahihihihineljähohohohohnollahahahahahahahah….

Suuren suuri pahoitteluni ja järjettömän iso anteeksipyyntö sulle poikaparalle siellä maistraatista. Hysteerinen nauraminen ei liittynyt millään tavalla sinuun.. :,D 

Että näin meijän kavereitten kesken, kyllä saa nauraa 😀 

Kolmanneksi mieleen tuli kaksi rakasta, pehmoista ja välillä vähän kummallistakin karvaista lastani, eli kissani Sulo ja Tiitu. Varsinkin Sulo saa aikaan ihmisissä paljonpaljon naurua, se on aika jännä tyyppi, meijän perheen pelle suoraan sanottuna. Ihmiset jotka on nähny Sulon sanoo että: ”Ei tuommosta kissaa voi olla!”  tai että ”Sulo on kyllä aika rankka tyyppi”. Sulo pöljäilee, ilmeilee ja on muutenkin aika hölömö. Ihana hölmö tosin. Ne kummatkin tekee mut iloiseksi myös silloin kun ne tulee viereen ja kehrää, haluaa syliin nukkumaan tai herättää aamulla nuolasemalla poskesta. Ohan ne ihania. 

Mietin kauan että minkä kuvan tähän keksin. En oikein halua julkasta täällä kuvia kummipojistani (ainakaan kun en ole kysellyt heidän vanhemmiltaan lupaa siihen), enkä oikeastaan kavereistakaan samasta syystä. Sitten keksin. 

Mulle ilo on hymyä, lämmintä tunnetta sydämessä, onnenkyyneleitä mutta etupäässä naurua. Tälle kuvalle (ja tapahtuneelle) oon nauranu paljon. Saanen esitellä, näin meijän Sulo syö viilipurkin pohjia 😀 

Kuva ei ole lavastettu, eikä Sulon naamaan ole työnnetty tuota purkkia. Aina kun se saa nuolla loput viilipurkista sille käy noin. Ahneella on paskanen loppu 😀 

Nyt lähen katteleen kenties tulevaa kotia! Pitäkää peukkuja että se on ihana ja että saan sen 🙂 Iloista päivänjatkoa kaikille! 

– R