Kolme viikkoa Namibiassa

Tein joskus aikaisemminkin postauksen Namibian matkasta ja sainkin uuden inspiraation kirjoittaa reissusta Demin toimittajan haastatellessa minua. Aloitankin ihan alusta. Aloitin nuoriso-ohjaajaksi opiskelut syksyllä 2008. Viimeisenä vuonna valittavana  oli kolme eri erikoistumisvaihtoehtoa; Nuorisotyö kouluissa tai nuokkarilla sekä kansainvälinen nuorisotyö. Itselläni ei ollut epäilystäkään minne hakisin, kansainvälisyys on mun juttu ! Toisen vuoden keväällä haku käynnistyi ja haastattelujen jälkeen jännitettiin kovasti ketkä pääsisi ryhmään. Muistan, kun sain viestin tuloksista ja viesti katkesi kesken ja MUN NIMEÄ EI OLLU SIINÄ ! Päästin jo muutaman kyyneleen, sillä olin odottanut pääseväni ryhmään kovasti. Parin minuutin päästä loppuviestikin tuli ja siinä olikin mun nimi. Olin onnellinen.

 

 

 

Matkaa varten alkoi kova työnteko, päivällä tehtiin media- ja verkko-ohjauksen tunteja ja näyttöjä, illalla suunniteltiin tapahtumia ja samalla kävin autokoulua ja yritin pitää huolta silloisesta parisuhteesta. Mietittiin myös opinnäytetyötä, etsittiin materiaaleja ja tehtiin koeponnistuksia. Otettiin paljon rokotuksia ja mietittiin matkakassa ja lomaviikkoa. Vaikka olikin raskas syksy ja talvi, niin oikea jännitys alkoi helmikuussa. Matkaan oli enää pari viikkoa ja oppari pitäisi olla melkein valmis ! Mitäköhän tästä tulisi ? Miten selviän kuukauden erosta poikaystävästä ? Onneksi parhaat kaverit oli Namibiassa messissä.

 

Sitten se koitti. Ystävänpäivä 2011. Matka kohti Namibiaa alkoi. Ensimmäinen kerta lentokoneessa jännitti ja pitkä matka mietitytti. Ensin kuuden tunnin ajomatka Joensuusta Helsinkiin, Helsingistä lento Saksaan, sitten pitkä 10 tunnin lento Etelä-Afrikkaan ja tämän jälkeen vielä pienellä maailman pelottavimmalla koneella Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Perille tullessa lämpö tuntui ihanalta, kaikkialla oli palmuja ja puissa kasvoi pippuri. Nyt oltiin kaukana. Autoon istuessa tuli ehkä pari kyyneltä ja totesin, et nyt mä oon kotona. Missään ei oo tuntunu niin hyvältä. Matkattiinkin autovuokraamon kautta ensimmäiseen majapaikkaan. Savimajat oli hirmu kivat ja uni tulikin nopeaan.

 

Lol, ollaan niin kaukana et täällä kasvaa pippuri !

 

Pendukan auringonlasku

 

Ensimmäinen majapaikka, Penduka, jossa kirjoiteltiin myös Presidentti  Haloselle kirje, tulihan hän parin päivän päästä tänne kanssa.

 

 

Parina seuraavana päivänä kävimme tutustumassa Namibian 4H:lla, sekä pidimme ensimmäiset työpajamme. Kaverini J:n kanssa meillä oli opparin aiheena ihmisoikeuskasvatus sekä sadutus, lisäksi meidän ryhmään kuului Ida, joka piti seksuaalikasvatusta. Menimme siis pienen pieneen kylään (Suomessa tuota ei edes sanottaisi kyläksi) nimeltä Dordabis, jossa meitä oli vastassa iso joukko reippaita 4H:laisia sekä muita koululaisia. Koululla oli myös oma asuntola, johon kaukaa tulevat lapset tulivat. Nuorimmat olivat varmaan alle 6-vuotiaita ja lapset kävivät kerran kuussa kotonaan. Asuntolat olivat aivan tupaten täynnä, mutta lapset olivat iloisia ja ihmeissään meistä valkoihoisista. Rakastui Namibiaan aina vain enemmän, vaikka osa meistä saikin jo vatsataudin.

 

Asuntolan asukkaita

 

 

 

 

Windhoekin jälkeen olikin aika jatkaa matkaa kohti pohjoista ja jättää tavaroita 4H:n toimistolle, että mahduimme autoon. Matka oli pitkä ja puuduttava. Pieni auto ja 12 ihmistä, 40 astetta lämmintä, ei niin nautittava yhdistelmä. Lisäksi tie oli pelkkää suoraa, ikkunasta näkyi vain heinää silmä kantamattomiin. Lopulta selviydyimme pieneen kylään nimeltä Omythiya. 50 baaria ja kolme kauppaa. Muutama koulu keskellä ei mitään. Mitäköhän tästä tulisi ? Yövyimme kirkon asuntolassa, huonoimmilla patjoilla ja tyynyillä mitä voi kuvitella. Teimme ruokaa pienessä keittiössä joka vilisi ötököitä ja välillä ruokailimme paikallisessa Roadhousessa, jossa tarjolla oli puolikkaita sian päitä ja keittäjä kaivoi tarjoilulusikalla korvaansa. Kaikesta tästä huolimatta Omythiassa viettämämme aika oli kaikista mukavinta. Paiskimme kovasti töitä ja olimme 4H::n vapaaehtoisten kanssa (miss you Ellen). Kävimme myös läheisesä kaupungissa shoppailemassa sekä syömässä KFC:ssä. Aika meni nopeasti ja kohta olikin aika aloittaa lomaviikko.

 

Töihin menossa. Ja autohan hajosi takaisin tulo matkalla, käveltiin  kilsa  Afrikan vesisateessa joka ei ollu mitään pientä tihkua.

 

 

 

Nää oli mun ja kaverin huoneessa. Majotuttiin sitten loppuaika poikien huoneessa.

 

 

 

 

 

Lomaviikolla kävimme Pohjois-Namibiassa, näimme muita suomalaisia sekä kävimme Himbojen eli alkuperäiskansan luona. Himbojen luona haisi pahalle,siis ihan oikeasti pahalle. Oppaamme kertoi myös myöhemmin, että himbat olisivat halunnet minun jäävän heidän luokseen, olin kuulemma tarpeeksi nuori oppimaan kielen ja kaunis. Himboje luota matkustimme Etoshaan, joka on luonnonpuisto. Yövyimme hotellissa (!) ja rentouduimme, työstime oppareita ja uimme. Parasta oli, kun eräs ilta olimme pitämässä iltapalaveria ja koko hotellista meni sähköt. Kaikki muut turistit olivat kauhuissaan, mutta meidän ryhmä meni makoilemaan nurmelle ja katsomaan kauneinta tähtitaivasta mitä oon koskaan nähnyt. 

 

 

Himbojen ”tori”. Sain oppaalta kehuja siitä miten osasin tinkiä, himbat pyytää  nimittäin noista koruistaan paljon.

 

 

Loma loppui lyhyeen ja alkoi matka kohti koto Suomea, ja ikävä Namibiaa kohtaan alkoi jo lentokentällä. En voinut tietää miten paljon ihminen voi muuttua reilun kolmen viikon aikana. Suomessa tapahtui suuria muutoksia paluun jälkeen, mutta ikävä Namibiaan on edelleen suuri.

 

 

Jos reissusta pitäisi sanoa kolme mieleenpainuvinta juttua niin ne olisivat ehdottomasti ihmiset, hyvä olo sekä meidän ryhmä, jonka kanssa istuttiin iltaisin pihalla ja kuunneltiin musiikkia ja oltiin hiljaa. Olo oli niin turvallinen. Kiitos siis koko ryhmälle reissusta, jota en koskaan tule unohtamaan.