Minä olen aina rakastanut asua maalla. Kaupungissakin on omat puolensa, mutta maalla voi hengittää. Voin kävellä yöpaidassa paljain jaloin pihalle hakemaan postin, kävellä metsässä aina kun haluan, pihalta löytyy syötävää, joka ei ole täynnä pakokaasuja ja aamulla heräät lintujen lauluun. Voit lähteä kalalle pienelle metsälammelle ja grillata ilman naapureiden (tai taloyhtiön) kiukkuamista. Voit tuoksutella vasta leikattua nurmikkoa ja moikata lenkkipolun varrella olevia hevosia. Sisälle muuttaa joka kevät muurahaisarmeija ja pihalla on miljoona inisevää itikkaa, mutta se on kaiken sen arvoista. Haluaisin kovasti sen oman talon, maalaistalon, jonne voisin rakentaa rauhassa putarhani ja kasvattaa kanoja. Opetella käyttämään luonnonyrttejä ja istua omenapuiden alla lukemassa. Haluan pönttöuunit, joihin joutuu raahaamaan puita talvella joka päivä ja haluan isot lankkulattiat ja ikkunat ,joista käy pieni viima. Kaiken sen, mitä täällä kaupungissa ei saa.

Kuvat viikonlopun koiranvahtikeikalta anoppilasta.