Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista. Se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Tänään meistä tulee taas jotain uutta. Meistä tulee mielenterveys- ja päihdetyön ammattilaisia, hoitajia ja ohjaajia, kuuntelijoita ja auttajia.

Kahdeksan kuukautta sitten astuimme ensimmäistä kertaa luokan ovista sisälle. Aamu meni hieman jännittäessä ja uutta ryhmää tutkaillessa. Iltapäivästä luokan täyttikin nauru, eikä se enää lakannutkaan. Pienen pienessä luokassa meistä muodostui tiivis ryhmä, joka ikävöi toisiaan työssäoppimisjaksoilla ja joka auttoi ja tuki toisiaan tarpeen tullen.

Kahdeksaan kuukauteen mahtuu todella paljon. Naurua ja itkua, hermojen kiristystä ja rentoja kahvihetkiä. Siihen mahtuu myös paljon oppimista ja ihmisenä kasvamista. Jokainen meistä on saanut paljon, jokainen meistä on antanut paljon. Kiitos tästä kuuluu opettajille, työssäoppimispaikoille ja luokkakavereille.

Nyt meidän on aika lähteä eteenpäin, mutta muistakaa: oppimisen ja kasvamisen aika alkaa tästä, matka siis jatkuu.

 Ps. MÄ SAIN STIPENDIN!