Susiasiaa

Ilta-Sanomissa oli juttua susilauman tappamasta lapsesta Siperiassa. Tässä onkin hyvä aasinsilta omiin susimuisteloihin.

Asuin koko kouluikäni keskellä metsää. Lähimpään naapuriin oli kilometrin matka ja joka puolella korpea ja villiä luontoa. Juuri siellä susialueella, jossa myös Venäjän maahanmuuttajasudet ovat tuttuja. En koskaan ole pelännyt kulkea metsässä, edes yksin. Koko perheen harrastuksiin kuului maastohiihdon lisäksi metsästys. Äidin kanssa kierreltiin loukkuja ja lopulta hankittiin itsellekin metsästyskortti. Eläimen teurastaminen ja ampuminen olivat normaaleja asioita, eikä niistä traumoja jäänyt. Se kuului normaaliin maatalon elämään.

Kouluun minulla oli kymmenen kilometriä matkaa, joka kuljettiin taksilla. Yläasteelle siirryttäessä sama taksi vei bussipysäkille, vaikka lähimmälle pysäkille oli kahden kilometrin matka. Susivaara. Siinä syy.

En ole koskaan osannut pelätä susia. En edes vaikka koiranpentuni vietiin keskellä päivää pihasta, vaikka sudenjälkiä löytyi ikkunan alta ja susikyytiä järjestettiin susilaumojen takia. Yläkerrassa meillä majaili isäpuolen isän ampuma susi täytettynä joka oli yhtä korkea kuin toisella luokalla oleva pikku-Mari. Kunnioitusta se herätti, niin iso peto.

Pikkusisarieni ollessa 1- ja 2-vuotiaita, pihassamme pyöri susilauma, emo ja neljä pentua. Lapsia ei uskaltanut jättää ulos nukkumaan, koirat siirtyivät häkkeihin. Lopulta saatiin susilupa ja äitini ampui yhden pennun laumasta, sen jälkeen laumaa ei nähty, siirtyi takaisin Venäjän puolelle, sen sijaan alkoi näkyä vihakirjeitä ja sähköposteja. ”Murhaaja”, se äitini oli. Mutta ei minun mielestäni, minusta se oli perheen suojelua. Olin ylpeä äidistäni.

Nykyisin kaupungissa asuessani ei susia ole tarvinnut ajatella. Silti pikkumetsästäjä nostaa aina välillä päätään kun susista puhutaan. En edelleenkään pelkää sutta, voin rauhassa samoilla metsissä. Nyt isosiskoni asustelessa myös siellä metsän keskellä pienten lasten kanssa toivon, ettei susi veisi lapsia. Koira lähti jo, lasten lapsuuskaveri kolmen metrin päästä ulko-ovesta. Onko nälkäiselle sudelle väliä sattuuko siihen pieni lapsi vai koira ? Toivottavasti on, en haluaisi lukea Suomesta (tai mistään) uutisia, jossa metsän peto on vienyt lapsen hengen. Toivon aina kovasti, että metsästyslupia annettaisiin näille pihasusille, sitä että otettaisiin Suomen susimäärän lisäksi rajan takaa tulevat sudet, sillä eihän susi katso onko Venäjän vai Suomen puolella

 

Terveisin

Mari, barbaari-murhaaja äidin kasvattama susivihaaja