Viimeinen työpäivä, yhyy.

Puolen vuoden työrupeama alkaa olla lopuillaan. Enää muutama tunti ja ”vapaus” koittaa. Mitäs tästä on jäänyt käteen? Paljon kokemusta, mitä ei koulun penkillä voi saada, paljon ihania uusia ihmisiä ja uusia kontakteja. Sydämeen jääviä nuoria, jotka ovat olleet ihania, välillä rasittavia, mutta silti ihania. Parasta tässä työssä on kuitenkin ollut työyhteisö. Se tuki ja turva mitä tällaisessa (ja varmasti kaikessa) työssä kaipaa. Päivän piristys kahvihetkellä, jos tuntuu että koko päivä on mennyt pieleen.

Olen myös tajunnut, miten pyllyllään asiat voi Suomessa olla. Nuorten tilanteita seuratessa on tullut vastaan jos minkälaista tilannetta ja tapahtumaa. Välillä sitä miettii miten hyvinvointivaltiossa voi käydä näin? Miten joku voi olla syömättä montaa päivää? Miten voi jäädä kaikkien yhteiskunnan palveluiden ulkopuolelle? Väliin tietysti tulee selviytymistarinoita ja on ollut ilo olla seuraamassa nuorten kasvua ja kehitystä. Ymmärrys siitä, että pelkästään kuuntelemalla voit auttaa puuttuu monelta, samoin myös aika. Kouluissakaan opolla ei ole hirveästi aikaa selvitellä, mistä johtuu poissaolot kun oppilaita saattaa olla useita satoja. Näin nuoret tipahtavat koulusta ja saavat ”kouluallergiaa”. Saattaa myös olla, että ala on väärä, kuka nyt yläasteella tietäisi mitä haluaa isona tehdä? Näiden takia tarvittaisiinkin nuorille matalan kynnyksen palveluja, missä he saisivat ohjausta ihan kokonaisvaltaisesti ja näihinhän tarvitaan asiansa osaavaa henkilökuntaa, joka todella tahtoo auttaa nuoria. Siispä päättäjät, satsatkaa näihin nuoriin, satsatkaa tulevaisuuteen. Tehkää yhteiskunnalle palvelus.