Varhaisultra

Kun minä olin raskaana, minulle ei tullut mieleenkään mennä varhaisultraan. Vaikka ilmeisesti olisin voinut mennä, koska keskenmenohan tuli vasta raskausviikolla 10+x. (Kykenen juuri ja juuri muistamaan viikot. Nekin katsoin syksyllä monta kertaa kalenterista. En oikeasti kykene muistamaan vielä noita päiviäkin. Onkohan se vakavaa?)

Silloin ajattelin (ja me ajattelimme), että vauvan ehtii kyllä nähdä. Nyt välillä pohdin, olisiko sittenkin pitänyt mennä. Mitäs, jos en enää koskaan tule raskaaksi? Olisiko ollut kiva, jos olisi edes kerran nähnyt kohdussaan jotain liikettä ja saanut raskaudesta jonkin todisteen?

Mutta jos siitä olisi saanut kuvan, mitä sille olisi nyt tehty? Ei kai sitä olisi voinut heittää roskiin, koska kysymys oli kuitenkin potentiaalisesta ihmisestä. Mutta missä ihmeessä sitä olisi säilyttänyt, koska kysymys oli kuitenkin alkiosta, jolla ei ollut elinmahdollisuuksia.

Jos nyt olen raskaana, kysymys varhaisultrasta nousee esiin. Koska nyt tiedostan ja muistan sen mahdollisuuden. Menenkö sinne ja näen jotain ja saan kuvan (vai saadaanko siitä sellainen?) ja mahdollisen keskenmenon kohdatessa meidät uudestaan, pyörin kuva kädessäni tyhjässä kämpässä sijoittamassa sitä johonkin laatikkoon? Vai enkö mene ja en saa nähdä mitään. Enkä keskenmenotapauksessa saa taas mitään todistetta siitä, että mitään vauvan alkua olikaan.

Mutta jos vauva kehittyy oikeaksi, syntyväksi vauvaksi, olisihan se kiva, että hänestä olisi kuva jo alkiona. Vai olisiko?

Nämä ovat kyllä senpäiväisiä nämä ensimmäisen maailman ongelmat!