Kipeä lapsettomuus
En tiedä ketään muuta pariskuntaa, joka olisi lapsettomuuden kanssa samassa tilanteessa kuin me olemme. Oikeasti me olemme tahattomasti lapsettomia, sillä yrityksistä huolimatta emme ole saaneet lasta. Oikeasti me olemme lapsia menettäneitä vanhempia. Ainakin sellaisessa maailmankuvassa, jossa ihmisen elämä katsotaan alkavaksi hedelmöittymisen hetkellä. Oikeasti me olemme myös tahallisesti lapsettomia, sillä käytämme tälläkin hetkellä ehkäisyä. Ainakin jos kaikki kaksi keskenmenon jälkeistä yhdyntää lasketaan tähän mukaan.
Me emme kuulu oikein mihinkään kategoriaan. Emmekä itsekään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Me haluaisimme kovasti Lapsen meidän elämään. Me pelkäämme uusia keskenmenoja. Me olemme valmistautumassa siihen, ettemme me koskaan kykene lisääntymään. Me ajattelemme, ettei tähän maailmaan kannata yhdenkään ihmisen syntyä. Kaikki nämä ajatukset ovat meille yhtä tosia. Mikä niistä on lopulta se, josta tulee hallitsevin?
En voi kuvitellakaan, kuinka kipeä asia sellainen lapsettomuus on, joka johtuu siitä, että on käynyt kymmenen vuotta erilaisia hoitoja ja lopulta on selvinnyt, ettei biologista lasta koskaan tule.
En voi kuvitellakaan, millaista on olla vanhempi. Yhdelle tai useammalle ihmiselle.
En voi kuvitellakaan, millaista elämä on siinä tapauksessa, jos me valitsemme lapsettomuuden. Tai siis emme enää edes kokeile, tuleeko uusia raskauksia ja uusia keskenmenoja vai johtaako jokin alkanut raskaus lopulta vauvaan.
Voiko lapsettomuus olla silti kipeä asia, vaikka sen olisi olosuhteiden pakosta tai muista sellaisista syistä osittain itse valinnut? Saako siinä tapauksessa surra lapsettomuutta vai onko lapsettomuuden suru oikeutettua vain sellaisissa tilanteissa, joissa jokainen kivi on käännetty?
Missä menevät valitun lapsettomuuden, lapsettomuuden ja kipeän lapsettomuuden rajat?