Mä oon onnellinen näin

Viikonloppuna minä ja mieheni juteltiin vauvasta ja sen hankkimisesta ja elämästä lapsen kanssa ja lapsettomasta elämästä. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppuna.  Ja jokaisena arkipäivänä. Tai no, jokaisena sellaisena arkipäivänä, kun olemme molemmat kotona. Mutta siis ymmärsitte pointin: viikonloppu ei ollut mitenkään poikkeava.

Kuitenkin jäin miettimään viikonlopusta yhtä mieheni lausetta. Hän sanoi, että ei kai se lapsi mikään välttämättömyys ole, hän ainakin on onnellinen näin. Tarkoitti siis näin kahdestaan minun kanssani tällaisessa elämässä, mitä me juuri nyt elämme. Hän ei tarvitse onnellisuuteen välttämättä lasta.

Jäin tuota lausetta miettimään. Tajusin, että niin olen minäkin. Minähän olen oikeasti onnellinen tässä elämässä, joka meillä juuri nyt on. Eikä siitä puutu mitään. Onnellisuudesta ei puutu yhtään mitään muuta kuin toisinaan aikaa tehdä mukavia juttuja. Mutta siitä ei siis puutu lasta. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen siitä, onko minulla lapsi vai ei.

Saattaahan se olla, että lapsi tuo onnea lisää – tai sitten vie sitä. Mutta hän ei ole onnellisuuden puuttuva palanen.

Vou! Mitäs me nyt tehdään?