Mahdollinen lapsettomuus

Kuluneena kevätkesänä olen ensimmäistä kertaa tullut ihan oikeasti ajatelleeksi sitä, että myös lapsettomuus on yksi mahdollisuus elämän mahdollisuuksien joukossa.

 

Tähän asti olen aina ajatellut, että haluan sitten joskus lapsia tai etten koskaan halua lapsia. Mutta niissä kummassakin ajatuksessa on ollut takana se tietoisuus, että minä voin saada lapsia. Minun pitää vain valita, haluanko niitä vai enkö halua. 

 

Nyt lähiaikoina olen ymmärtänyt, ettei niitä lapsia välttämättä koskaan tule. Halusin tai en. Tähän ymmärrykseen liittyy seuraavanlaisia huomioita:

 

1. Mitä lapsettomuus tarkoittaa meidän parisuhteelle. On kai aika eri asia olla lapseton pariskunta, joka haaveilee lapsesta tai pohtii sen hankintaa kuin lapseton pariskunta, joka on jäänyt lapsettomaksi.

2. Mitä jos minun mieheni kaikista lupauksistaan huolimatta sittenkin joskus viisikymppisenä jättää minut ja perustaa perheen jonkun silloisen kolmekymppisen (eli nykyisen kymmenvuotiaan!) kanssa ja minä jäänkin yksin lapsettomaksi.

3. Miten katkera minusta mahtaa tulla, jos en saa lapsia. Ja miten se näkyy koko muussa elämässä.

4. Kuinka kaikista veljien lasten erilaisista juhlista selviää. Pienten lasten syntymäpäivillä nyt voi vielä huokaista, kuinka ihanaa on, ettei kotona riekuta ja hilluta sillä lailla, mutta entäs ristiäiset, kouluun menot, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, maisteripubliikit, häät ja monet muut elämän käännekohtiin liittyvät juhlat.

5. Kuinka paljon lapsettomuudesta joutuu puhumaan toisten ihmisten kanssa joko heidän ymmärrystään ymmärtäen tai sääliään parannellen.

6. Toisaalta on helpottavaa, ettei lapsettomana tarvitse ainakaan itse päättää, hankkiiko lapsia vai ei. Eikä tarvitse katua, että niitä hankki tai että niitä ei hankkinut. Voi olla rauhassa vain surkea ja surullinen.

7. Lapsettomien ei tarvitse pelätä, että lapsi olisi vammainen, kuolisi tai sille sattuisi jotain pahaa. Aika monelta tuskalta säästyy, jos ei ole lapsia.

8. Niin moni sanoo, ettei ole ikinä ennen lapsia kokenut sellaista iloa ja rakkautta ja pelkoa ja huolta, jota lapset ovat tuoneet tullessaan. Elämän isoimmat tunteet jäävät siis kokematta.

9. Ilman lapsia ei ole myöskään lapsenlapsia. Toisin sanoen tyhjä syli ei ole vain ruuhkavuosien lapsettomilla naisilla vaan myös yksinäisissä kaupunkiasunnoissa istuvilla leskimummoilla, joilla ei ole lapsia. Jostain syystä se ajatus tuntuu melkein kaikista vaikeimmalta.

10. Rahaa jää enemmän omaan käyttöön. Voin vaikka ostaa hevosen ja sille kuljetusauton. Sitten me pollen kanssa mennään niihin toisten lasten juhliin viihdyttämään. Ja kaikki kadehtivat, kuinka meillä on varaa hevoseen ja vapaus tulla ja mennä sen kanssa.

 

Minä en ole varma, olisiko minusta lapsettomaksi naiseksi. Odotettavissa oleva yksinäisyys ja katkeruus kuulostavat liian todennäköisiltä vaihtoehdoilta sellaisessa tapauksessa.

 

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Parisuhteen vaiheet

Kuulin joskus jossain parisuhteen vaiheiden kolmiportaisen määritelmän.

 

1. Rakastumisvaihe

2. Erillistymisvaihe

3. Kumppanuusvaihe

 

Tuon rakastumisvaiheen kaikki varmasti tietävät ja tunnistavat. Kun toinen on niiiiin ihana ja kaikki nähdään vaaleanpunaisten silmälasien läpi ja ollaan niiiiiin symbioosissa toisen kanssa. Minä en ainakaan huomannut rakastuessani mitään ongelmaa esimerkiksi siinä, että Mies polttaa, haluaa pitää kaikki langat tiukasti käsissään, ei osaa rauhoittua ja hermoilee niin ettei nukutuksi saa. Se kaikki oli vain söpöä ja uutta ja kurkistusta toisenlaiseen maailmaan.

 

Tosin en minä näe noissa suurta ongelmaa vieläkään. En vain keksinyt hänestä mitään kielteisempää. Eikä hän enää sitä paitsi poltakaan.

 

Rakastumisvaihe kestää maksimissaan kaksi vuotta ja kesto on molemmilla puolisoilla yksilöllinen. Jos toinen siirtyy toiseen vaiheeseen, ei toinen välttämättä vielä siirrykään. Sehän ei olekaan siis ihan niin yksinkertaista, jos toinen haluaa elää symbioosissa ja toinen on jo siirtynyt erillistymisvaiheeseen.

 

Erillistymisvaiheessa muistetaan taas, että minähän olenkin yksilöllinen ihminen, joka on tuosta toisesta ihan erillinen henkilö. Tässä vaiheessa sitä haluaa taas mennä ja tehdä asioita ihan itsekseen ja kavereiden kanssa ja muuten toisesta erillään. Sehän voi luonnollisesti aiheuttaa isojakin kriisejä. Kun on totuttu olemaan yhdessä ja sitten toinen haluaakin olla niin paljon poissa läheltä. Mikäköhän sillä nyt on, tulee helposti mieleen. Tässä vaiheessahan monet tuoreet suhteet päättyvät eroon. Kun ei tiedetä, että erillistyminen kuuluu asiaan, se pelästyttää.

 

Minä olen yrittänyt kytätä, milloin meillä on ollut erillistymisvaihe. En ole huomannut. Olemme olleet alusta asti niin paljon erillään pitkään jatkuneen etäsuhteen, molempien töiden, Mieheni matkustelun ja omien harrastusten vuoksi, ettemme koskaan oikein päässeet mihinkään symbioosiin. Tai sitten me elämme siinä koko ajan. Koska jos pystymme, olemme aina yhdessä.

 

Viimeiseksi tulee kumppanuusvaihe. Erillistymisvaihe on taakse jäänyttä elämää ja on löydetty yhteinen tapa olla ja elää parisuhteessa. Tämä on vähän niin kuin käännyttäisiin rakastumisvaiheen toisen katselemisesta katselemaan samaan yhteiseen suuntaan. Kumppanit ymmärtävät olevansa toisistaan erillisiä, mutta haluavat olla yhdessä. He voivat tehdä asioita yksin, mutta viihtyvät toistensa seurassa. Minä olen tietysti varma, että me olemme tässä vaiheessa.

 

Se minulle on jäänyt epäselväksi, voivatko nämä vaiheet muuttua ja vaihdella läpi koko elämänsä. Varmaan voivat. Ainakin erillistyminen ja kumppanuuus. Muuten kai kukaan ei koskaan eroaisi. Koska ei kai tasapainoisesta ja hyvästä kumppanuudesta haluta luopua.

 

Sen sijaan rakastumisvaihetta emme koskaan saa takaisin. Jo havaitut kumppanin puutteet ovat siinä ylitsepääsemättömänä esteenä.

 

Suhteet Rakkaus