Olen tämän syksyn aikana saavuttanut maagisen 35 ikävuoden. Olen ollut kriisissä sen vuoksi. En kriiseillyt kolmeakymppiä, mutta tämä kolmeviisi on nyt paha.

Olen jo silloin kauan sitten, kun lapsiasia ei ollut ajankohtainen eikä miehestänikään ollut mitään tietoa, ajatellut, että 35 on viimeinen määräaika saada lapsia. Tässä sitä nyt ollaan kolmevitosena ilman lapsia keskellä sellaisia syövereitä, joita ei oikein pysty käsittämäänkään.

Jos nyt saisin lapsen, olisin 55-vuotias, kun se on parikymppinen. Jos nyt saisin lapsen, olisin vielä suhteellisen järkevän ikäinen ensisynnyttäjä. Jos nyt saisin lapsen, ehtisin saada ehkä toisenkin ennen neljääkymppiä. Jos nyt saisin lapsen, kaikki riskit eivät olisi vielä kamalan korkeita.

Vaikka kyllä ne ovat. Kaikki riskimittarit alkavat jo näyttää punaista.

Nyt olen sen ikäinen, että tulen olemaan aina yksi vanhimmista äideistä.

Nyt olen sen ikäinen, että todennäköisyys saada sairas tai vammainen lapsi on huomattavasti kohonnut.

Nyt olen sen ikäinen, että lapsettomuuttani ihmetellään.

Nyt olen sen ikäinen, että sääli katseista ei ole kaukana.

Nyt olen sen ikäinen, että hoidoilla ja adoptiolla ja muilla keinoilla saada lapsi ei ole enää kovinkaan kauaa aikaa odottaa.

Minä olen 35 vuotta. Ja minulla on ihan kamala hätä siitä.