Usein havahdun siihen tosiseikkaan, että olen kahtena kesänä ollut oikeasti raskaana. Että meille on todella ollut syntymässä ihan oikea vauva. Meistä on ollut tulossa perhe, jossa olisi isä, äiti ja lapsi. Meistä kahdesta, jotka olemme tässä.

Tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle.

Kirjoittaessani tätä blogiakin minut valtaa usein sama tunne siitä, että tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Ihan kuin kirjoittaisin fiktiota, joka on tapahtunut toiselle naiselle toisessa elämässä. Ihan kuin tämä olisi vain sellainen lapsettomuusblogi, jota minä seuraan ulkoapäin.

Ja sitten taas havahdun siihen, että tämä ihan oikeasti on minun elämääni. Ihan oikeasti minä olen ollut kaksi kertaa raskaana. Ihan oikeasti minä olen saanut kaksi kertaa keskenmenon. Ihan oikeasti minä olen menettänyt kaksi kertaa ihan oikean lapsen.

Kaksi keskenmenoa on niin paljon pahempaa kuin yksi. Tähän sisältyy niin paljon enemmän toivottomuutta, pelkoa ja epätoivoa. Tämä tuntuu niin paljon lopullisemmalta. Kaksi keskenmenoa on niin paljon enemmän lapsettomuutta kuin yksi keskenmeno tai muutaman kuukauden yrittäminen.

Meidän kodissamme ja minun sydämessäni on käsittämätön tyhjyys. Se nyt ainakin on ihan oikeasti totta.