En tiedä teistä, mutta minun tekee toisinaan ihan fyysisesti pahaa, kun näen raskausmahaisia äitejä.

Olen oppinut tunnistamaan raskaana olevat jo kaukaa kävelytyylistä. Tiedän, että joku on raskaana, vaikka näkisin vain hänen selkänsä. Tiedän, että joku on raskaana hänen istuma-asennostaan. Silmiltäni ei kerta kaikkiaan jää enää huomaamatta, jos joku on raskaana.

(Uskoakseni näen raskaana olevia naisia myös siellä, missä heitä ei ole. Mutta se on toinen asia.)

Välttelen katsomasta heihin. En kestä heidän kasvojaan, en silmiensä ilmettä. En pysty katsomaan myöskään heidän seurassaan olevaa miestä. Se onnellisuuden, omistajuuden, ylpeyden ja sisäisen hehkun katse, jonka mies luo raskaana olevaan naiseensa, on jotain sellaista, mitä lapsettomat eivät ikinä pysty tavoittamaan.

Päivänä muutamana näin pariskunnan istumassa kahvilassa. He pitelivät toisiaan kädestä. Nainen oli raskaana. Äkkiä hän alkoi tunnustella vatsaansa, laski sille kätensä ja hymyili. Mies huomasi tämän. Hänkin alkoi katsella naisen vatsaa, hymyili, naurahti vähän. Ilmeisesti vauva potki mahassa tarmokkaasti. Sitä en enää nähnyt, sillä lähdin pois.

Minä katson raskaana olevien naisten ja heidän miestensä sekä niiden kaikkien erimallisten ja -kokoisten mahojen ohi. Minä en kestä heitä – enkä niitä.