Toinen keskenmeno
Olen viettänyt toukokuun lopun jälkeen hiljaiseloa ilman mitään selitystä. Inhottavia sellaiset blogin pitäjät! Siitä pahoitteluni.
Nyt saatte selityksen ja syyn.
Ensin minulla oli hyvä syy. Lähdimme reissuun heti kohta kesäkuussa ja pian sen jälkeen minua alkoi närästää. Koska minua ei ole närästänyt koskaan muulloin kuin ollessani viime vuonna raskaana, aloin aavistella jotain. Kohta jo rintojakin aristi, väsytti törkeästi ja koko ajan oli nälkä. Raskaustestiä ei paljoa tarvittu, kun jo tiesin sen: meille tulee Vauva!
Olimme oikein innoissamme koko perhe: Minä ja mies laiteltiin kotia kuntoon pitkin kesää sillä ajatuksella, mikä olisi Vauvalle hyväksi. Appiukko kertoi töissä ”puolikkaasta lapsenlapsestaan”. Molempien anopit hyppäsivät kaulaamme kyynelsilmin. Yksin kälymme joutuivat riemun valtaan tulevasta serkusta. Tavallaan nimittäin jouduimme kertomaan koko perheelle Vauvasta, sillä minulla oli niin hirveä olo koko kesän, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Selitys oli annettava.
Ehdin käydä neuvolassa. Ehdin saada ajan ensimmäiseen ultraan. Ehdin aloittaa kaikenlaista toimintaa, joka raskausaikaan liittyy syömisen ja liikkumisen ja sen sellaisen osalta. Ehdimme tehdä suunnitelmia tulevaa varten.
Sitten tuli se toinen syy, miksi en taaskaan saanut kirjoitettua mitään. Elokuussa tuli välillä verta, kun kävin vessassa. Ihan vähän. Ihan välillä. Juuri niin kuin viime vuonnakin. Muut pitivät vielä toivoa yllä, mutta minä tiesin jo: meille ei tulekaan Vauvaa.
Jossain vaiheessa elokuuta tuli yksi lauantaiaamupäivä (Luojan kiitos nimenomaan viikonloppu!), jolloin istuin kylppärin lattialla pulputen verta viemäriin. Välillä poistin paperilla epämääräisiä verisiä könttejä, joita minusta myös irtosi. En koskaan unohda, miltä suurin niistä tuntui kädessä. Eikä sillekään mitään muuta voinut tehdä kuin iskeä vessanpönttöön. Vaikka ehkä juuri siinä oli se seesaminsiemenen kokoinen sydän ja pienten aivojen alut ja koko muu ihminen, joka oli jo ehtinyt kehittyä.
Viimevuotinen Vauvan alku ehti kymmenviikkoiseksi. Tämänvuotinen oli yli yksitoista viikkoa.
Vaan mitäpä tuosta, tilastollisesti tämä on sattumaa, sanoi gynekologi, kun ultraääniputkilolla kohtuani kaiveli.