Yksi viidestä

Lapsettomien kauhuviikonloppu tuli, oli ja meni. Minä vietin sitä mieheni ja äitini kanssa ihan tavallisesti. Mikä tarkoittaa sitä, että äitienpäivänä juhlimme äitiäni ulkona syöden ja muita mukavia asioita tehden. Lapsettomien lauantaita en viettänyt.

Someen ei ehdottomasti olisi viikonloppuna kannattanut mennä. Sehän oli ihan täynnä kaikki tsemppiviestejä, avautumisviestejä, säälipostauksia, ihkuhehkutuksia, ymmärtäkää mua –päivityksiä, ymmärtäkää lapsettomia –päivityksiä, ymmärtäkää äitejä –päivityksiä, ymmärtäkää mua joka olin lapseton mutta nyt olen äiti –päivityksiä, kakkujen kuvia ja söpöilygallerioita lasten värkkäämistä korteista ja vessapaperirulla-askarteluista. Kaikilla oli ollut joko maailman ihanin päivä oman ihanan perheen kanssa tai äärettömän raskas viikonloppu, jolloin oli kannettava lapsettomuuden taakkaa vielä kurjemmassa jamassa kuin yleensä.

Mutta selvisipähän sekin, että olen yksi viidestä tahattomasti lapsettomasta aikuisesta tässä maailmassa. Oletettavasti mieheni on sitten seuraava yksi viidestä. Ja sain tietooni myös monta tuttua ja tutuntuttua, jotka ovat sitten siitä seuraavia ja taas niin edespäin. Enpä olisi tätäkään tiennyt ilman lapsettomien lauantaita.

Sitä vain jäin pohtimaan, milloin sitä päivää kuuluu alkaa viettää omakohtaisesti: nyt heti, kun on tahtomattaan lapseton vai sitten, kun käy hedelmöityshoidoissa vai vasta sen jälkeen, kun lääkärit ovat todenneet, että varmaan todennäköisesti ei voi koskaan saada lapsia vai lopulta vaihdevuosien jälkeen?