Lumoava klassikko: Jumalat juhlivat öisin

Kun etsin edelliselle vähän pidemmälle lomareissulle tarpeeksi paksua pokkaria, löysin Akateemisesta klassikon, jonka olin aikonut lukea ties kuinka kauan, mutta jonka olin aina unohtanut. Aavistelin, että Jumalat juhlivat öisin saattaisi osoittautua hypetetyksi, mutta ainakin se riittäisi kahden viikon matkalle, jossa ei ollut tiedossa kuin muutama rantapäivä.

Donna Tarttin esikoisteos yllätti iloisesti ja osoittautui nautittavammaksi kuin olin arvannutkaan: kun siihen kerran tarttui, oli siitä luopuminen lähes tuskaa. Eikä se kahdeksi viikoksi tietenkään riittänyt, kun sitä vauhdilla ahmi. Jumalat juhlivat öisin järisytti siten kuin vain harva kirja pystyy ja vei mukanaan kirjailijan luomaan maailmaan kuin olisin ollut näkymätön henkilöhahmo, joka seuraa tarinan henkilöitä aivan näiden vierestä. 

Mikä kirjassa sitten kiehtoo? Sen lumoava tunnelma, sen salaperäiset mystifioidut henkilöhahmot, jonkin suuremman ja paremman tavoittelu, filosofiset pohdinnat minuudesta ja siitä irtautumisesta, kauneuden ja hyvän maun arvostaminen kaiken muun hinnalla ja hitaasti mutta vääjäämättä lopputulokseen etenevä juoni.

Ulkopuoliseksi itsensä tunteva, uudenlaista elämää haikaileva Richard aloittaa opinnot kaukana kotoaan, vermontilaisessa collegessa. Häntä kiehtoo joukko erilaisia nuoria, jotka opiskelevat omalaatuisen opettajan johdolla muinaiskreikkaa eristyksissä muusta campuksesta. Autistisen älykäs Henry, kauniit kaksoset Camilla ja Charles, boheemi Francis ja suorasukainen Bunny. Henkilöhahmot herättävät myös lukijan uteliaisuuden, heitä tahtoisi ymmärtää, heidän päänsä sisään haluaisi päästä.

Henkilöiden salaperäisyys ei ole vain harha: opiskelijoilla todella on suuri salaisuus, joka vähitellen avautuu Richardille ja tempaa tämänkin mukaansa. Bestsellerin ansiona ei kuitenkaan ole vain kiinnostavat henkilöt ja koukuttava juoni, vaan teos on kirjoitettu taiten, maalaten tunnelmat ja maisemat suoraan lukijan silmien alle.