Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquistin romaanin Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017) lähtökohta on niin surullinen, etten ehkä olisi uskaltanut tarttua siihen, ellen olisi kuullut kirjasta niin paljon hyvää sekä Sivumennen-podcastin että Hesarin artikkelin kautta.

Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo ruotsalaisen runoilijan kokemasta menetyksestä armottoman suorasukaisesti. Malmquistin avovaimo Karin oli viimeisillään raskaana sairastuessaan akuuttiin myelooiseen leukemiaan. Tytär Livia syntyi keisarinleikkauksella eikä Karin enää koskaan herännyt nukutuksesta.

Sitä ennen Malmquist ehti ravata viikon päivät sairaalan käytäviä edestakaisin tehovalvontaosastolta vastasyntyneiden osastolle ja takaisin katsomassa vuoroin molempia perheenjäseniään. Näistä tapahtumista ja sen jälkeisestä surutyöstä syntyi miehen esikoisromaani.

Malmquistin runoilijataustasta ja kirjan kauniin runollisesta nimestä huolimatta teos on kirjoitettu äärimmäisen arkisesti. Malmquist ei missään vaiheessa edes yritä kuvailla, miltä hänestä tuntuu vaan luottaa tosiasioiden voimaan. Valinta on tehokas. Tarina on niin aito ja pelkistetty, että sitä on mahdoton lukea kuivin silmin.

Sairaalaosuuden jälkeen siirrytään kotiin, jonne Tomin ja Karinin sijaan asettuvat nyt Tom ja Livia. Koska Malmquistin isyyttä ei ole ehditty vahvistaa ennen lapsen äidin kuolemaa, Malmquist saa taistella lähes kafkamaista byrokratiaa vastaan virallistaakseen isyytensä. Sopeutuessaan uuteen elämäänsä Malmquist käy myös muistojaan läpi. Lukijalle avataan paloja pariskunnan historiasta, ensitapaamisesta, Karinista ja tämän taustasta.

Surullinen tarina etenee kohti toivoa. Loppupuolella käännetään katse uuteen elämään ja kasvavaan pieneen tyttäreen. Malmquist on oppinut kokemuksensa kautta arvostamaan nykyhetkeä, sitä, mitä silmien edessä on juuri nyt, ja toivottavasti tartuttaa opin myös lukijaan.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)