Dekkariparodia kielitieteestä ja ranskalaisälymystöstä

Ranskalaisen Laurent Binet’n romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus, 2017) onnistuu totaalisesti hämmentämään konseptillaan. Myönnän, että kiinnostuin kirjasta yksinkertaisesti sen suomennokseen laitetun otsikon perusteella – käytinhän Roland Barthesin luomaa merkityksen analysoinnin metodia, perusjakoa merkitsijöihin ja merkittyihin, aikoinaan hyväksi omassa gradussanikin.

Binet’n kirja kertoo kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta tai oikeastaan tämän tapaturmaisesta kuolemasta talvella 1980 Pariisissa ja sen jälkeisistä kuvitteellisista tapahtumista. Barthes oli juuri lounastanut presidentin vaaleihin valmistautuvan François Mitterrandin kanssa, kun hän jäi pesulan pakettiauton alle ja menehtyi myöhemmin sairaalassa. Tästä Binet on kehitellyt vauhdikkaan ja koomisen murhamysteerin, joka sisältää seksiä ja väkivaltaa, roistoja ja salaperäisiä naisia, vauhdikkaita takaa-ajokohtauksia ja yhden valtavan räjähdyksenkin.

Samanaikaisesti James Bond -henkisessä tarinassa on kuitenkin hyvinkin pitkiä kohtauksia, joissa uppoudutaan kielitieteeseen ja siteerataan antaumuksella tunnettuja tutkijoita ja kirjailijoita. Moninaisessa henkilökavalkadissa vilisee sellaisia tunnettuja filosofeja kuin mm. Jacques Derrida, Michel Foucault, Julia Kristeva ja Philippe Sollers sekä liuta ranskalaisia poliitikkoja. Taustahenkilöinä nähdään lisäksi esimerkiksi Jean-Paul Sartre ja Françoise Sagan Café de Floren pöydän ääressä ja tavataan Umberto Eco Bolognan rautatieasemalla.

Kirjan päähenkilöinä salaliittoja ja murhia ratkovat komisario Bayard ja tämän oikeaksi kädekseen nappaama nuori yliopistotutkija Simon Herzog, jolla on ilmiömäinen taito lukea hienovaraisia merkkejä mutta myös uskomaton kyky olla huomaamatta olennaisia yksityiskohtia ympäristössään. Miesten tehtävänä on selvittää, onko olemassa salaperäistä kielen seitsemättä funktiota, josta kukaan ei ole koskaan aiemmin kuullut ja jolla voisi olla voimakkaita vaikutuksia maailman valtasuhteisiin.

Luen harvemmin näin viihteellistä kirjallisuutta, mikä herättikin kysymyksen, millaiselle kohderyhmälle kirja mahtaa olla tarkoitettu. Sellaiselle, joka rakastaa yhtä aikaa kieliteorioita, ranskalaisia intellektuelleja ja nopeita toimintakohtauksia – ja kaikkea tätä parodioituna? Vain ranskalainen voi kirjoittaa tällaisen kirjan.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)