Hienotunteisuuden vuodet – Simone de Beauvoirin sydämenlämmin pienoisromaani

”Tämän maiseman nuoruus pistää silmään, enkä kuitenkaan muista nähneeni sitä toisenlaisena. Tahtoisin vertailla kahta kuvaa, entistä ja nykyistä, ja ihmetellä kuinka erilaisia ne ovat. Mutta ei. Maailmaa luodaan silmieni edessä jatkuvassa nykyisyydessä; totun niin nopeasti sen eri kasvoihin, ettei se tunnu lainkaan muuttuvan.”

Luin ensimmäisen Simone de Beauvoirini. Aloitin ohuella, kepeällä kirjalla, tunnustellakseni. Murtunut nainen (1967) sisältää kaksi pienoisromaania tai pitkää novellia. Päähenkilöiden itseironisuus ja sisäisen elämän teatraalisuus toi heti mieleen Françoise Saganin tarinoiden hahmot. Varsinainen nimikkoromaani on avioliitostaan kamppailevan naisen epätoivoinen tilitys. Uskottava ja ymmärrettävä, mutta lukukokemuksena itseään toistava ja kielellisesti yksinkertainen.

Sen sijaan toinen kirjan pienoisromaaneista, Hienotunteisuuden vuodet, hurmasi. Se on sydämenlämpöinen ja kauniskielinen kuvaus oman vanhenemisensa käsittelystä, itsensä toteuttamisesta ja vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta. Tarinassa on samaa kepeyttä kuin Saganilla, mutta kyynisyys ja ihmisten lopullinen yksinäisyys antavat tilaa luottamukselle ja lempeälle yhteisymmärrykselle.

”Hymyilin vaimeasti, hän lähestyi minua ja kietoi käsivartensa hartioitteni ympäri. Takerruin häneen kiinni ja itkin hiljaa. Aivan nautin kun kyyneleet valuivat pitkin poskia. Mikä helpotus! On niin väsyttävää vihata ihmistä, jota rakastaa.”