Ja vihdoin: True Detective – yllätyksetön mutta äärimmäisen tyylikäs etsiväsarja

Kesään meni ennen kuin ehdin katsoa HBO:n kovasti hypetetyn True Detectiven. Kun aikaa löytyy, sarjan katsoo nopeastikin, sillä ainut kausi on vain kahdeksan jakson mittainen. 

Olin sarjasta jollain tapaa pettynyt. Ei siksi, että se olisi ollut millään tapaa huono, mutta kaiken hehkutuksen jälkeen odotin enemmän. Koko elämänsä rikoksen ratkaisemiseen omistavia etsiviä on nähty ennenkin eikä sarja muutenkaan osoittautunut erityisen yllättäväksi – lukuunottamatta loppukohtauksia, joissa katsoja kerta toisensa jälkeen koukutetaan ovelasti katsomaan taas seuraava jakso.

Ymmärsinkin, että True Detectiven juttu on sen tyylikkyys, joka juontaa intensiivisestä tunnelmasta ja loistavista näyttelijöistä. Louisianan syrjäseutujen karu ja kenkku ilmapiiri, ja se, että jossain on selvästikin jotain mätää, vaikka kukaan ei myönnä sitä. Matthew McConaughey, joka sai uuden vauhdin uralleen muututtuaan romanttisten komedioiden (Kuinka hukata kundi 10 päivässä, Muuttohaluton poikamies, Pelimiehen painajainen) tylsästä komistuksesta uskottavaksi metodinäyttelijäksi (Killer Joe, Mud, Dallas Buyers Club). Ja tälle täydellisenä vastaparina roolissaan vakuuttava Woody Harrelson. Kaikista parasta onkin juuri McConaugheyn ja Harrelsonin välinen dynamiikka viha-rakkaussuhteessa työskentelevänä etsiväparina.

Kyllä, katson seuraavankin kauden.