Kaksi naista lavalla – syksyn näytelmät Nora ja Tainaron

Pikkuseikkoja

Kävin syksyn alkajaisiksi katsomassa kaksi erilaista näytelmää, joita yhdistää sama asia: molemmissa kaksi naista ottaa lavan itselleen. Teatteri Jurkan Norassa Ibsenin Nukkekodin päähenkilö kertautuu kahdeksi pohtimaan naiseuttaan. Kansallisteatterin Tainaronissa Kati Outinen raportoi hyönteisten täyttämästä dystopiasta Aino Vennan säestyksellä.

Teatteri Jurkka: Nora

Teatteri Jurkan loistavassa Norassa on kaksi Noraa, jotka täydentävät toisiaan ja pohtivat yhdessä ironisesti naisen asemaa, niin Ibsenin Nukkekodin aikana 1800-luvulla kuin meidän nykyajassamme. Näkökulma on rajattu Noraan ja tämän sisäisen maailman kuvaukseen, toisaalta myös näyttelijöiden Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen omiin ääniin.

Kemppi ja Salminen heittäytyvät Alma Lehmuskallion ohjaamaan esitykseen ja tekevät siitä erittäin fyysisen, liikkumattomuus ja energinen liike korostavat vuoroin toisiaan. Myös miehen roolia pohditaan The Revenant -elokuvan kautta: onko vakavasti otettavan miesnäyttelijän ryömittävä henkihieverissä pakoon karhua ja kaivauduttava alasti hevosen sisälmyksien väliin? Entä täytyykö naisen matkia tällaista roolia paljastaakseen sen naurettavuuden?

Kun Nora päätyy jättämään perheensä, viitataan näytelmässä kuuluisiin naisiin, jotka ovat tehneet saman, jos eivät itsensä vuoksi, niin uransa tai edustamansa aatteen vuoksi. Nora löytää itsensä tyhjästä hotellihuoneesta syömässä karkkia. Mutta mitä sen jälkeen? Tällä näytelmällä on yllättävä, hilpeän absurdiksi muotoutuva loppu.

Katso näytösajat

Kutsu ennakkonäytökseen saatu blogin kautta. Kuva: Marko Mäkinen, 2018 / Teatteri Jurkka

Kansallisteatteri: Tainaron

Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin romaaniin vuodelta 1985. Kati Outinen ja Aino Venna ovat hahmoja oudossa, hyönteisten hallitsemassa dystopiassa. Outinen kirjoittaa monologeissaan kirjeitä jollekin kaukana, kuvailee sopeutumistaan kummalliseen lohduttomaan maailmaan ja perhosen tavoin muuntautuu uuteen muotoon eri vaiheiden kautta. Venna soittaa kitaraa ja sanoittaa lempeällä äänellään tunnelmaa.

On vaikeaa ja ehkä turhaakin ymmärtää konkreettisesti, mitä tarinassa todella tapahtuu, ötököiden naksutellessa ja valojen syttyessä ja sammuessa. Essi Rossin ohjaaman näytelmän unenomainen, hidas tunnelma johdattaa rauhoittumaan tuntemattoman äärellä. Loppuvaiheessa esitys alkaa tuntua hieman itseään toistavalta vaikka onkin kestoltaan kompakti puolitoistatuntinen ja väliajaton.

Katso näytösajat

Kutsu näytelmään saatu blogin kautta. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko, 2018 / Kansallisteatteri

Kommentit

Kuvaputkessa

Noraa en ole nähnyt, mutta Tainaronista tykkäsin kyllä kovasti, enemmän kuin odotin. Aluksi teokseen, tai ehkä Leena Krohnin tekstiin, oli jotenkin vaikea päästä syvemmin sisälle, mutta loppujen lopuksi näytelmässä oli sekä jotain lämmintä että meditatiivista, koskettavaakin. Melkein olisin toivonut teokselle Pientä näyttämöäkin pienemmän ja intiimimmän tilan.

Eiksjoo
Pikkuseikkoja

Siinä oli kyllä vahva tunnelmansa! Meditatiivinen kuvaa hyvin :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.