Ammutaanhan hevosiakin tunnetaan paremmin Sidney Pollackin 60-luvulla ohjaamana ja yhdeksän Oscaria voittaneena elokuvana kuin Horace McCoyn esikoisromaanina vuodelta 1935. Kirja kuitenkin ansaitsisi tulla huomioiduksi yksinäänkin. Kevyeen muotoon kirjoitettu yhteiskunnallinen tarina etenee vauhdilla kohti väistämätöntä loppuaan. Kirja on sekä koukuttava että ohut, joten sen lukaisee helposti vaikka yhdeltä istumalta.

Oikeussalista alkava tarina kerrotaan takaumin, joiden välissä tuomari lukee tuomiotaan syytettynä seisovalle päähenkilölle. Takaumat sijoittuvat maratontansseihin. Tanssikilpailuun osallistuvien henkilöiden kautta keskiöön nousee 30-luvun laman vauhdittama, moraalisesti kyseenalainen viihde, jossa toisen hupi on toiselle selviytymistaistelu. Paremmasta haaveilevat ihmiset sinnittelevät rahapalkinnon toivossa päivästä toiseen yleisön edessä, suorittamassa naurettavia tehtäviä ja haaveillen sponsorointituesta, jotta eivät tippuisi kisasta pois.

Vuonna 1978 tehdyn suomennoksen jälkisanoissa Peter von Bagh analysoi kiinnostavasti maratontanssien historiaa ja merkitystä ja toteaa, ettei niiden kaltainen gladiaattorielämä ole kadonnut mihinkään nykyisestä julkisuuspyörästä. Vertaus tuntuu sen jälkeen vain vahvistuneen entisestään yli 10 vuotta hengissä olleen Big Brother -ohjelmakonseptin ja muiden reality-sarjojen myötä.

McCoy avusti omana aikanaan monissa elokuvatuotannoissa, joihin ei saanut nimeään näkyviin. Ammutaanhan hevosiakin filmatisoitiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.