Ihastuin joskus viitisen vuotta sitten Patti Smithin Ihan kakaroita -kirjan nuoruusmuisteloihin 60- ja 70-luvun New Yorkissa. Tänä vuonna luin toisen Smithin muistelmateoksen, M Trainin (Siltala, 2016). Siinä Smith kertoo tarinoita elämänsä varrelta kietoen joukkoon runollisia, unenomaisia välikuvauksia. Pääosin teos liikkuu kahdella aikajanalla: Smithin ja tämän edesmenneen aviomiehen Fredin yhteiselossa sekä Smithin nykyarjessa New Yorkissa ja muualla.

Smith matkustaa ympäri maailmaa mutta palaa kantakahvilansa nurkkapöytään Greenwitch Villagessa. Hän kulkee polaroid-kamera mukanaan, tallentaa filmille itselleen tärkeitä esineitä, juo litrakaupalla mustaa kahvia, kirjoittaa ajatuksiaan lautasliinoihin ja tunkee ne taskuihinsa, muistelee ystäviään kuten William Burroughsia ja katselee rikossarjojen maratonlähetyksiä. Taiteilijan boheemi persoona tulee esiin niin korteista, joita hän nostelee tarot-pakastaan, kuin impulsiivisista hankinnoista – Smith saattaa ostaa merikelvottoman veneen tai lahoamispisteessä olevan talon hetken mielijohteesta, huolehtimatta, ja siihen saman tien kiintyen.

Smith ei sanojensa mukaan usko symboliikkaan mutta arvostaa sitäkin enemmän rituaaleja ja tuntemiensa henkilöiden muiston vaalimista. Hän viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen, ei itsetarkoituksena vaan avatakseen omaa maailmaansa. Samalla Smith löytää viittauksistaan jatkuvasti yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja alan tehdä itse samaa – huomaan, että kirjaa lukiessani juon kahvia mustana kahvilan kulmapöydässä, aivan kuin Smith kantapaikassaan. Hihkaisen, kun saan tietää, että myös Smithin ensikosketus Haruki Murakamiin on tapahtunut juuri Suuren lammasseikkailun kautta kuten itselläni. Olen matkannut Madridista bussilla Valenciaan, kuten Smithkin, käynyt Frida Kahlon sinisessä talossa, ja myöskin saanut Smithin tavoin ruokamyrkytyksen Meksikossa heti matkan ensipäivinä. Yhteiset kokemuksemme tekevät kirjasta merkityksellisemmän henkilökohtaisella tasolla.

Smith aloittaa M Trainin tietämättä, mitä on kirjoittamassa, punaista lankaa etsien. Tekstin edetessä siitä alkaa vähitellen erottua muistokirjoitus kaivatulle miehelle, jonka lähdön jälkeen Smith on totutellut elämään yksin. Pääsin Smithin keikalle toista kertaa, kun tähti esiintyi elokuussa Flow-festivaalilla. Näin silloin lavalla juuri sen coolin, symppiksen ja hyvän tyypin, johon tutustuin tässä kirjassa.

P.S. Helsingin kirjamessut ovat jo viikon päästä. Tahdotko ilmaisen lipun? Seuraa blogin Facebook-sivua ja osallistu arvontaan, joka on voimassa vielä sunnuntaihin 21.10. klo 12 saakka.

Lapualaissyntyiseltä, Helsingissä asustavalta Taina Latvalalta on tähän mennessä ilmestynyt kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Latvalan tuotantoon hänen viimeisimpien teostensa eli novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015) ja romaanin Venetsialaiset (Otava, 2018) kautta.

Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman novellit soljuvat nerokkaan vaivatta, tunnelmasta toiseen. Tyyli on kepeä, vaikka taustalla on osin tummiakin aiheita. Viimeinen kesä kertoo tytöstä ja pojasta, joilla kaikki on vielä edessä, niin ilot kuin surut. Kilpikonnan äiti on poikaystävän näkökulmasta kerrottu hupaisa tarina tyttöystävän pakkomielteisestä kilpikonnahurahduksesta. Unelma-asiakkaassa ruokakaupan asiakas ylläpitää mielikuvituksessaan suhdetta kaupan kassaan. 

Latvalan novellit ovat itsenäisiä, mutta niiden naispäähenkilö vaikuttaa useimmiten samalta isänsä menettäneeltä naiselta. Muutkin hahmot tuntuvat toistuvan, osalla on samat nimetkin. Tarinoiden myötä elämäntilanteet, rakkaudet ja juhlat vaihtuvat, mutta muisto isästä nitoo erilliset osat lopuksi yhteen.

Novellien taustalla vaikuttava teema ei jää tähän. Isäsuhteen ja menetyksen käsittely jatkuu suoraan Latvalan uusimmassa romaanissa (ja on ilmeisesti jatkunut jo kirjailijan ensimmäisistä teoksista lähtien). Venetsialaiset kertoo kolmesta luonteeltaan täysin erilaisesta sisaruksesta. Elina, Paula ja Iiris kokoontuvat yhteiselle kesämökilleen elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Romaanin kerronta kulkee kahdella tasolla: naisten välisen vuorovaikutuksen ja muistojen täyttämässä mökkiviikonlopussa sekä heidän lapsuus- ja nuoruusajoissaan. Keskiössä on naisten isä, vaikea ja rakas henkilö, joka ei ole tehnyt kenenkään elämää helpoksi. Taustat avautuvat lukijalle vähitellen, ja menneisyydestä paljastuu salaisuus, joka ulottuu nykyhetkeen asti.

Hienojen ja vaivattomien novellien jälkeen odotin myös romaanilta samantyylistä, mukaansatempaavaa tekstiä. Valitettavasti teos etenee kuitenkin väkinäisesti ja tahmeasti, ja kaikkitietävä kertoja hyppii melkein hallitsemattomasti näkökulmasta toiseen. Rakenne vaikuttaa huolellisesti etukäteen suunnitellulta, mutta kerronta ei vaan tunnu syttyvän ja jää kytemään liian pienellä liekillä läpi tarinan.

Kummankin kirjan upeita kansia katselee muuten mielellään kirjahyllyssään: selkämyksissä komeilevat kuvataiteilija Rauha Mäkilän maalaukset Hardbody (2015) ja Is It True When U Say That U Love Me (2006).

Arvostelukappale teoksesta Venetsialaiset saatu kustantajalta.