”Heitin takin olalleni, Frank Sinatran tyyliin. Ajattelin vain viittauksia. Robert ajatteli vain valoa ja varjoa.” – Patti Smith, Ihan kakaroita

Näin pari vuotta sitten Tukholman Fotografiska-museossa Robert Mapplethorpen (1946–1989) retrospektiivinäyttelyn. Julkkisten muotokuvien sekä kukkien ja alastomien miesvartaloiden joukosta mieleeni jäivät erityisesti kuvat vakavanaamaisesta Patti Smithistä – ehkä siksi, että nämä kuvat tuntuivat kaikista intiimeimmiltä. Yhdessä niissä Smith poseerasi valkoisessa kauluspaidassaan Horses-albuminsa kantta varten.

Smithin muotokuvien ja oikeastaan muidenkin näyttelyssä esillä olleiden Mapplethorpen töiden taustoihin voi tutustua Patti Smithin Ihan kakaroita -muistelmateoksen (Just Kids, 2010) kautta. Smith kertoo siinä läheisestä suhteestaan Mapplethorpeen, ensin tämän tyttöystävänä, sitten läheisenä ystävänä. Ystävyys jatkui aina Mapplethorpen kuolemaan asti.

Kirjassa Smith ja Mapplethorpe tapaavat toisensa 60-luvun New Yorkissa ja alkavat yhdessä raivata tietään kuuluisuuteen. Taiteilijaelämä ei ole kummallekaan vaihtoehto vaan ainoa tapa elää. Smith ja Mapplethorpe omistautuvatkin kadehdittavan intohimoisesti taiteelle jo ennen kuin tietävät, millaiseen itseilmaisuun lopulta suuntautuvat. Huone Chelsea-hotellissa avaa ovet aikakauden muiden boheemien taiteilijoiden piireihin kuten myös näkymän Andy Warholin hoviin.

Jatkuvasti viittauksia muihin taiteilijoihin viljelevä Smith saa kirjassaan itsensä kuulostamaan välillä hieman naiivilta, mutta toisaalta hän kuvaakin siinä itseään parikymppisenä antaumuksellisena Rimbaud-fanina. Lisäksi Smith on enemmän muusikko ja runoilija kuin kirjailija, ja siksi hänen muistelmiaan pitää arvostaa kirjoitustyylin sijaan ensisijaisesti sisällön puolesta. Tällaisissa muistelmissa väistämättä huvittaa myös se, ettei kirjoittaja uskalla sanoa kenestäkään poikkipuolista sanaa vaan tuntee yleensä kaikkia kohtaan joko suurta kunnioitusta tai kiitollisuutta.

Ihan kakaroita tuo mieleen erään toisen naistaiteilijan muistelmateoksen: Diane Keatonin Then Again -kirjan (suomennettu nimellä Nyt ja aina). Täsmälleen samana vuonna (1946) Patty Smithin kanssa syntynyt ja omalla taiteilijaurallaan näyttelijänä menestynyt Keaton kuvaa hänkin omassa muistelmateoksessaan niin ikään suhdetta rakkaaseen läheiseen – omaan äitiinsä. Samalla Keaton sivuaa hetkiä suurten rakkauksiensa Woody Allenin, Al Pacinon ja Warren Beattyn kanssa. Tässäkään tapauksessa kirja ei varsinaisesti ole kirjallisilta ansioiltaan kovin merkittävä, mutta olennaista onkin mielenkiintoinen sisältö, joka tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa tunnetun henkilön elämään ja lähipiiriin.

Diane Keaton muuten syntyi Diane Hallina eli on nimeään myöten suora esikuva ihastuttavalle Annie Hallille.