Miki Liukkosen 858-sivuista kakkosromaania O (WSOY, 2017) on jo ehditty esittää yhtenä kotimaisen kirjallisuuden vuoden tai jopa vuosikymmenen merkittävimpänä kaunokirjallisena teoksena. Tartuin siihen uteliaana: takakannen hashtag-listaus, jossa mainittin mm. #munakoisot, #Bach ja #liukumäet, ei juuri paljastanut, mistä kirjassa on kyse.

Niinpä kävin O:n kimppuun – tai sitten O kävi minun kimppuuni. Kirja nimittäin vyöryttää päälle loputtoman määrän henkilöhahmoja, yksityiskohtia, neurooseja ja alaviitteitä. Välillä seurataan uimaharjoituksia, välillä Nikola Teslan elektromagneettisia kokeiluja, välillä analysoidaan liukumäkien olemusta, H. C. Andersenin inspiroiman vaihtoehtoisen teatteriesityksen luomista tai raviurheilua, vain muutamia esimerkkejä mainiten. 

Ymmärsin pian, että on hyödytöntä yrittää painaa mieleensä kaikkea, vaan kannattaa päästää irti, heittäytyä tekstin syövereihin ja katsoa, mihin se johtaa. Vauhdissa voi hyvin keskittyä juuri niiden henkilöhahmojen tarinoihin, jotka itseä eniten kiinnostavat.

Vähitellen tekstin lomasta alkaakin erottua selvemmin ja selvemmin ohut lanka, joka punoo aivan erilaisten tarinoiden ja taustojen keskellä olevia henkilöitä toisiinsa. Kirja on suurelta osin erilaisten sairaaloisten neuroosien kuvausta, jotka erään henkilöhahmon mukaan johtuvat nykyajan älyttömästä infoähkystä. Samaan aikaan tapahtuu kummallisia sattumuksia ja aikaheittoja, joille yksi kirjan henkilöhahmoista yrittää löytää selitystä.

Kirja piti uteliaisuuteni yllä yli puolivälin, mutta kahden kolmasosan kohdilla innostukseni alkoi hiipua. Tähän vaikutti myös kesäkausi: en juuri jaksanut raahata painavaa kirjaa lomapäivinä kahviloihin, ulkomaanreissulle tai pyöräretkille mökille. Niinpä napsin välissä muita romaaneja ja O:n lukeminen vain pitkittyi. Silti O osoittautui arvokkaaksi lukukokemukseksi – ihan jo siitä syystä, että sain sen kautta testattua omaa kestokykyäni lukijana.

(Kirjan arvostelukappale saatu blogin kautta.)