”Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa.”

En ole aiemmin lukenut Milan Kunderalta kuin hänen tunnetuimman teoksensa Olemisen sietämätön keveys. Ihastuin siihen, ja ostin sen jälkeen kirjamessujen antikvariaattiosastolta novellikokoelman Naurattavien rakkauksien kirja, jota en näköjään ole vieläkään ehtinyt aloittaa. Nyt kuitenkin luin alta pois Kunderan uusimman lähes saman tien, kun sain sen käsiini.

Suomeksi tänä keväänä ilmestynyt Merkityksettömyyden juhla oli kirjailijan ensimmäinen romaani 13 vuoteen. Alkuperäisteos on vuodelta 2013. Pienoisromaani kertoo neljästä ystävyksestä Pariisissa. Taustalla puhuu kaikkitietävä kertoja, joka pari kertaa irrottautuu roolistaan ja kommentoi minä-muodossa omaa tarinaansa.

Kohtaaminen Luxembourgin puistossa johtaa seurapiirikutsuille ja sieltä taas takaisin puistoon. Kirjan nimi itsessään kertoo jo suoraan, millaisen elämän kokoisen teeman äärellä asioita puidaan.

Päähenkilöistä vain yhtä hahmoa avataan lopulta syvemmällä tasolla: Alain pohtii vuoroin naisen navan eroottista merkitystä, suhdettaan hänet lapsena hylänneeseen äitiinsä sekä huomattavasti nuoremman tyttöystävän myötä esiin auennutta sukupolvien välistä sivistyksen kuilua. Muut kolme päähenkilöä jäävät huomattavasti etäisemmiksi. Omintakeisen lisän tuovat välissä kerrotut kaskut Josif Stalinin kierosta huumorintajusta.

Kevyesti kirjoitettu filosofinen kirja tuntuu ajattomalta. Kun kännyköistäkin puhutaan ”puhelimina”, unohtuu helposti, että eletään nykyaikaa. Tarinan voisi käytännössä sijoittaa Ranskassa mille vain sotien jälkeiselle vuosikymmenelle.