Kun meillä Suomessa kesäiset Sodankylän elokuvajuhlat on nimetty keskiyön auringon mukaan, ottaa Viro kaiken irti vuoden pimeimmästä ajasta. Tallinn Black Nights Film Festival eli pimeiden öiden elokuvafestivaali, tuttavallisesti PÖFF, kertoo olevansa yksi Pohjois-Euroopan suurimmista elokuvafestivaaleista. Se kestääkin jopa 17 päivää (16.11.–2.12.) ja ohjelmistoon kuuluu tänä vuonna yli 200 elokuvaa 80 eri maasta.

Helsingistä käsin PÖFFiin on tietenkin helppoa tehdä lautalla viikonloppureissu, ja samalla voi nauttia Tallinnan laajasta ravintolavalikoimasta. Yhtä aikaa PÖFFin kanssa aukesi viime perjantaina myös Tallinnan vanhankaupungin tunnelmallinen joulutori.

Vietin PÖFFissä reilut kaksi päivää, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan ja ehdin nähdä kuusi elokuvaa. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin verrattuna PÖFFissä otetaan rennommin: viikonloppunakin ensimmäiset elokuvat (lastenleffoja lukuunottamatta) alkavat vasta kolmen–neljän aikaan iltapäivällä. Leffoja näytetään useassa paikassa keskustassa, sekä vanhoissa ja tunnelmallisissa teattereissa että uusissa mukavissa auditoriomallisissa saleissa.

Ensimmäinen PÖFF-leffani oli tämän vuoden R&A-festivaalinkin ohjelmistoon kuulunut puolalaisen Pawel Pawlikowskin Cold War, joka on todellista klassikkoainesta. Upeassa mustavalkoisessa rakkauselokuvassa liikutaan kahden taiteilijan mukana kylmän sodan Euroopassa, aina Puolasta Saksaan, Pariisiin ja Jugoslaviaan. Mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä täydellisemmäksi sen ymmärrän. Yksittäiset tapahtuvat muodostavat virran, jota ei voi pysäyttää ja joka määrää pariskunnan kohtalon.

Ísold Uggadóttirin laadukas draama And Breathe Normally kertoo kahdesta ongelmiensa kanssa kamppailevasta naisesta – köyhästä yksinhuoltajaäidistä ja Afrikasta tulleesta pakolaisesta – kylmässä ja kosteassa Islannissa. Paraguaylaisen Marcelo Martinessin The Heiresses puolestaan kuvaa kauniisti ja verkkaisesti pitkässä parisuhteessa naisen kanssa elänyttä, ikääntynyttä ladyä, joka joutuu luopumaan ylellisestä elämäntyylistään, saa ylimääräistä aikaa pohtia elämäänsä ja kokee tuulahduksen uutta ihastusta.

Onnistuneesti valittu leffaputki rikkoutui kolmen laadukkaan elokuvan jälkeen hetkeksi täysin turhalla David Robert Mitchellin Under The Siver Lakella. Omituinen Hollywood-parodiatrilleri osoittautui kuluneeksi ja sisällöttömäksi ja tuntui erityisen tunkkaiselta kaiken #metoo-liikehdinnän jälkeen.

Sunnuntaina vuorossa oli taas loistavia leffavalintoja. Nautin siitä, jos elokuvafestivaaleilla saa mahdollisuuden nähdä jonkin vanhan, vuosikymmenten takaisen klassikkoelokuvan suurelta kankaalta. Nyt sellainen oli Ingmar Bergmanin Syyssonaatti. Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmannin tähdittämä, Norjaan sijoitettu draama luonnostelee armottoman kuvan pianistina menestyneen äidistä ja tämän tytärten suhteesta. Elokuvassa voi nähdä yhtymäkohtia Ingrid Bergmanin omaan elämään. 

Viikonlopun viimeisenä elokuvana katsoin vielä Matangi/Maya/M.I.A.-dokumentin, joka kertoo artistin uskomattoman tarinan srilankalaisesta pakolaisesta maailmankuuluksi muusikoksi ja tämän poliittisista viesteistä oman kansansa, tamilien, tueksi.

Tallinn Black Nights Film Festival PÖFF jatkuu 2.12.2018 asti. Kutsu elokuvafestivaalille saatu järjestäjältä.