Onnistuin näin vuoden alkuun lukemaan sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joiden kummankin päähenkilönä on mainostoimiston copywriterina työskentelevä, hyvin toimeentuleva mutta masentunut perheenäiti. Miljöö kuitenkin vaihtui Simone de Beauvoirin Pariisista Juha Itkosen Suomeen.

Olin aiemmin lukenut Itkoselta romaanit Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja Seitsemäntoista (2010). Kirjailijan viimeisin teos, Ajo, jatkaa samankaltaisilla aiheilla. Menestyksen tavoittelu, rakkaus, menneisyys ja muistot, pikkukaupunkeihin johtavat sukujuuret, populaarikulttuuri ja kirjoittaminen määrittelevät tarinaa, jonka yllä leijuu tyypillisen suomalainen alakulo.

Itkonen sai inspiraation Ajoon omassa suvussaan tapahtuneesta tragediasta. Muilta osin teos on fiktiivinen. Tarina etenee eri aikatasoissa, kolmen henkilön näkökulman kautta, ja paljastaa vähän kerrallaan linkkejä, jotka yhdistävät henkilöt toisiinsa.

Arviolta neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä copywriter Aino on masentunut. Äitiys on vienyt merkityksen mainostoimistourasta, nopeasti solmittu avioliitto ei tuo enää iloa, ja ainoa onni tuntuu olevan pieni Aarne-poika, jota Aino ei uskalla päästää silmistään. Viisikymppinen introvertti Heljä puolestaan hautoo yksinään perhettään kohdannutta surua, eikä aivan ymmärrä nykymaailman menoa. Teini-ikäinen Jouko haaveilee rock-tähteydestä ja viittaa kintaalla opiskeluille, vaikka ylioppilaskirjoitukset lähestyvät.

Tutut ympäristöt tuovat kirjaan kosketuspintaa. Itselleni tuttu Helsinki on Ajossa läsnä: Torkkelinmäki, Punavuori, elokuvien katselu Kino Engelissä ja Andorrassa. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin Itkosen tapa analysoida kirjoissaan kirjoittamisprosessia ja kirjoittajan tekemiä valintoja. Muistuttamalla lukijalle, että kirjoittavalla henkilöhahmolla on valta kertoa tarina siten kuin sen haluaa, Itkonen käytännössä muistuttaa omasta roolistaan romaaninsa kirjoittajana.