Rakkaudenhirviö ja sen jälkitunnelmista syntynyt Sivuhenkilö

Kun kriitikko tekee kirjailijan teoksesta kritiikin, joka osaltaan inspiroi kirjailijaa kirjoittamaan uuden kirjan, jolle puolestaan kriitikko kirjoittaa näpäytykseen päättyvän vastineen, alkaa mielenkiinto viimeistään nousta. Kirjailija on teatterintekijänä tunnettu Saara Turunen ja kriitikko Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Jotta Turusen uuden romaanin Sivuhenkilö (Tammi, 2018) taustat ymmärtäisi parhaiten, on paras lukea alle hänen esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015). Tutustuin teoksiin kerralla perätysten, mikä korosti niiden yhtäläisyyksiä ja samalla myös niiden eroja.

Rakkaudenhirviö osoittautui synkäksi mutta pirullisen hauskaksi ja osuvaksi kuvaukseksi kasvamisesta, naisena olemisesta ja suomalaisuudesta. Sen päähenkilö on taiteilijaksi varttuva tyttö, jolla on tarmoa ja vilkas mielikuvitus. Lapsuuden kuvauksessa erityisen herkullisia ovat hetket, kun pikkutytön minäkerronnasta kuultavat nerokkaasti läpi aikuisten opettamat asiat. Ihmissuhteiden osalta päähenkilöä vainoaa eniten tämän kompleksinen suhde äitiinsä, joka on sekä uskonnollinen että ravitsemusterapeutti. Vanhoillinen kasvatus ja tiukka ruokavalio ohjaavat tyttöä huvittaviin ylilyönteihin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun hän on lähtenyt kotikylästään.

Teos tiivistää maaseudulta lähtöisin olevaa suomalaisuutta sarkastisella huumorilla ja yhdistää siihen yleismaailmalliset aiheet: ajan kulumisen, varttumisen, itsensä ja inspiraation etsimisen. Alakuloinen päähenkilö haluaa aina muualle ja vaihtaa usein maisemaa, mutta löytää silti itsensä yhä uudelleen samasta symbolisesta kuopasta. Kirjan huumori on ilkeää, mutta päähenkilö on itselleen aivan yhtä armoton kuin muillekin.

Lukuun ottamatta kahden sivun johdantoa teoksen tarina etenee alusta loppuun lineaarisesti, saman minäkertojan äänellä. Yksinkertainen kerronta ei tuntunut köyhältä vaan mielenkiintoiselta ratkaisulta, koska nykylukijana olen ehdollistunut odottamaan, että millä vain hetkellä aikataso tai kertojan näkökulma voi vaihtua. En voi olla antamatta arvoa myös sille, että Rakkaudenhirviö on sekä oman sukupolveni että sukupuoleni kasvukertomus. Kulttuuria kuluttavana naisena olen kyllästetty nuorten miesten kasvutarinoilla. Maailma tarvitsee edelleenkin lisää tarinoita naisista. 

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon Teatterikorkeakoulua käyneen päähenkilön ystävät, Laura ja Antti, jotka viittaavat melko suoraan Laura Birniin ja Antti Holmaan. Esikoisromaani ammentaa muutenkin ilmeisesti varsin paljon Turusen omasta elämästä. Kirjailijan tänä vuonna julkaistu kakkosromaani siirtyy kuitenkin jo aivan selkeästi autofiktion puolelle.

Sivuhenkilö kertoo yhdestä vuodesta Turusen elämässä. Sen aikana Turusen esikoisromaani julkaistaan, hän potee yksinäisyyttä, pohtii kirjan julkaisemisen jälkeisiä tuntojaan, ajelehtii sinne tänne kaupungissa, mietiskelee ja tekee muistiinpanoja. Monet elementit teoksessa ovat tuttuja jo edellisen romaanin pohjalta. Esikoisromaania pystyssä pitäneet pahanilkinen huumori ja ponnekkuus ovat kuitenkin karisseet pois, varmaan siksi, että uusi romaani on rehellisemmin omaelämäkerrallinen.

Teos vaikuttaa alussa käyvän tyhjäkäynnillä mutta saa virtaa sivulla 73, kun ”the” arvostelu ilmestyy. Sen jälkeen kertoja kohdistaa energiansa arvostelun puimiseen, ja lisää samantapaista mietiskelyä syntyy, kun kyseisen arvostelun julkaissut lehti luovuttaa myöhemmin kertojalle kirjallisuuspalkinnon. Jostain syystä kerronnan dramatisointi kuitenkin yleisesti puuttuu romaanista, kiinnostaviakaan aiheita ei analysoida paria kappaletta pidemmälle, ja rinnalle tiputellaan kohtalaisen tyhjänpäiväiseksi jääviä huomioita ja muistoja.

Sivuhenkilössä on kyllä mukana suurempiakin teemoja, erityisesti naisen edelleen osin epämukava rooli nyky-yhteiskunnassa – sekä ammatillisesti että yksityiselämässä, jossa yksin elävä kertoja seuraa perinteisen perhemallin toteutumista ystäväpiirissään. Koin käsittelyn kuitenkin jäävän pinnalliseksi. Toisaalta pohdin sitäkin, että olisiko kirja tuntunut mukaansatempaavammalta ja merkityksellisemmältä, jos en olisi lukenut alle esikoisromaania. Ehkä nopeampi ja nokkelampi Rakkaudenhirviö sai sen jatkoksi luetun Sivuhenkilön tuntumaan vaisulta toistolta ja näin kakkosromaani menetti mielessäni omat ansionsa itsenäisenä teoksena? Kuka tietää, ehkä jokaisen on paras lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipiteensä?