Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu & Venetsialaiset
Lapualaissyntyiseltä, Helsingissä asustavalta Taina Latvalalta on tähän mennessä ilmestynyt kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Latvalan tuotantoon hänen viimeisimpien teostensa eli novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015) ja romaanin Venetsialaiset (Otava, 2018) kautta.
Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman novellit soljuvat nerokkaan vaivatta, tunnelmasta toiseen. Tyyli on kepeä, vaikka taustalla on osin tummiakin aiheita. Viimeinen kesä kertoo tytöstä ja pojasta, joilla kaikki on vielä edessä, niin ilot kuin surut. Kilpikonnan äiti on poikaystävän näkökulmasta kerrottu hupaisa tarina tyttöystävän pakkomielteisestä kilpikonnahurahduksesta. Unelma-asiakkaassa ruokakaupan asiakas ylläpitää mielikuvituksessaan suhdetta kaupan kassaan.
Latvalan novellit ovat itsenäisiä, mutta niiden naispäähenkilö vaikuttaa useimmiten samalta isänsä menettäneeltä naiselta. Muutkin hahmot tuntuvat toistuvan, osalla on samat nimetkin. Tarinoiden myötä elämäntilanteet, rakkaudet ja juhlat vaihtuvat, mutta muisto isästä nitoo erilliset osat lopuksi yhteen.
Novellien taustalla vaikuttava teema ei jää tähän. Isäsuhteen ja menetyksen käsittely jatkuu suoraan Latvalan uusimmassa romaanissa (ja on ilmeisesti jatkunut jo kirjailijan ensimmäisistä teoksista lähtien). Venetsialaiset kertoo kolmesta luonteeltaan täysin erilaisesta sisaruksesta. Elina, Paula ja Iiris kokoontuvat yhteiselle kesämökilleen elokuun viimeisenä viikonloppuna.
Romaanin kerronta kulkee kahdella tasolla: naisten välisen vuorovaikutuksen ja muistojen täyttämässä mökkiviikonlopussa sekä heidän lapsuus- ja nuoruusajoissaan. Keskiössä on naisten isä, vaikea ja rakas henkilö, joka ei ole tehnyt kenenkään elämää helpoksi. Taustat avautuvat lukijalle vähitellen, ja menneisyydestä paljastuu salaisuus, joka ulottuu nykyhetkeen asti.
Hienojen ja vaivattomien novellien jälkeen odotin myös romaanilta samantyylistä, mukaansatempaavaa tekstiä. Valitettavasti teos etenee kuitenkin väkinäisesti ja tahmeasti, ja kaikkitietävä kertoja hyppii melkein hallitsemattomasti näkökulmasta toiseen. Rakenne vaikuttaa huolellisesti etukäteen suunnitellulta, mutta kerronta ei vaan tunnu syttyvän ja jää kytemään liian pienellä liekillä läpi tarinan.
Kummankin kirjan upeita kansia katselee muuten mielellään kirjahyllyssään: selkämyksissä komeilevat kuvataiteilija Rauha Mäkilän maalaukset Hardbody (2015) ja Is It True When U Say That U Love Me (2006).
Arvostelukappale teoksesta Venetsialaiset saatu kustantajalta.