Alkoikin tehdä mieli tulla kirjoittamaan heti lisää. Haluan nimittäin kertoa yhden jutun. Kaksi vuotta sitten olin vaihto-oppilas. Ehdin olla kokonaista kuusi kuukautta, mutta sitten sairastuin ja jouduin lentämään takaisin kotiin. Keskiviikkona 27. tammikuuta istuin parhaiden ystävieni Lisan ja Peytonin kanssa kantapaikassamme syömässä thairuokaa. Hihani valahti ja paljasti ranteen viiltoarvet. Peyton suuttui, sanoi etten voinut toimia niin. Lisan huoli purkautui käytännönläheisesti. Hän alkoi miettiä kenelle tilanteestani pitäisi kertoa ensimmäiseksi. Torstai oli kamala. Peyton oli edelleen vihainen minulle, vältteli, piikitteli. Lisaa en juuri edes nähnyt. Odotin vain kauhun puuduttamana päivän viimeistä tuntia, jolloin ystäväni menivät koulukuraattorin puheille. Heidän sieltä palattuaan kuraattori kutsui minut luokseen ja istutti alas sohvalle. Hän antoi minulle pienen kumisen maapallon, jota sain puristella ja väännellä tärisevissä käsissäni. Sitten hän pahaenteisen rauhallisesti kysyi olinko viillellyt ja pyysi näyttämään haavat.
Kaksi viikkoa olin piirtänyt seinälläni olevaan kalnteriin kahdenlaisia merkkejä: rasti vasemmassa yläkulmassa kaikkien kuluneiden päivien merkkinä, poikkiviiva oikeassa merkitsemässä niitä päiviä joina olin viillellyt. Miten sitten ajauduin kyseiseen tilanteeseen? Yläasteella kohtasin joukon vastoinkäymisiä, esimerkkeinä koulukiusaamista ja vanhempien avioeron. Herkkänä lapsena kätkin kaiken sisälleni ja tuin äitiä surussaan. Vaihto-oppilasvuoden aikana eräs hollantilainen vaihtari alkoi käyttäytyä minua kohtaan ilkeästi. Hän mustamaalasi minua, puukotti selkään ja huoritteli. Yläasteen viimeisten vuosien aikana ilmestyneet paniikkikohtaukset yleistyivät ja pelkäsin. Minulla oli kuitenkin kaksi ihanaa ihmistä rinnallani, joten jaksoin lähes aina mennä kouluun ja selviytyä arjesta. Lisasta ja Peytonista tuli minulle rakkaita. En ollut koskaan kokenut mitään niin intensiivistä ja kaikkivoipaista mitään tai ketään kohtaan. Halusin olla täydellinen ystävä. Perfektionismiin taipuvaisena aloin suorittaa. Vietin ystävieni kanssa kaiken liikenevän ajan, kuuntelin, etsin itsestäni virheitä. Samalla sisuksiani kalvoi pelko, että todellinen luonteeni tulisi ilmi ja ajaisi heidät pois luotani.
Samaan aikaan kun suoritin ystävyyssuhdettani ja yritin unohtaa alituisen ahdistuksen, aloin vihata vartaloani. Olin syksyn ja talven edetessä lihonut, enkä tuntenut kehoani turvalliseksi. Laihdutin. Skippasin aamupalan, söin lounaalla hedelmän ja juoksin. Siitäkin huolimatta että olin koko pienen elämäni vihannut juoksemista. Jokainen lipsahdus dieetistä ja jokainen väärä sana, ele tai ilme vaati rangasitusta. Kuvitelmissani tein kaiken väärin ja olin maailman syyllisin ihmisolento. Viiltely ja laihduttaminen olivat kumpikin täydellisiä rangaistuksia: kipu oli kuin orgasmi ja ranteita ja sääriä pitkin noruva veri kauneinta mitä olin nähnyt. Sain kiksejä itseni piiskaamisesta ja putoavasta painosta.
Palataan takaisin sille kirotulle vihreälle sohvalle. Kuraattori oli helläsanainen, eikä hänen juurikaan tarvinnut kysellä ennen kuin purskahdin itkuun ja tunnustin kaiken minkä pystyin. Hän vakuutti, että kaikki järjestyisi, mutta asiasta oli pakko mainita järjestölleni, olihan tämä minusta vastuussa. Peytonkin oli leppynyt ja kyyditsi minut ja Lisan koulun jälkeen takaisin jenkkikotiini. Olimme juuri ehtineet astua sisälle, kun hostäitini palasi töistä ja alkoi hössöttää tiskeistä ja siitä, että kotonamme oli mies ilman hänen lupaansa. Pakenin huoneeseeni siivoamaan ja odottamaan että puhelin soisi.
Ovi kävi ja järjestöni edustaja, suunnilleen hostäitini ikäinen nainen käveli olohuoneeseen. Minun piti näyttää haavani ja kertoa parhaani mukaan miksi olin satuttanut itseäni. Minulle sanottiin, että olin sairas, tarvitsin lääkityksen, ja että viikonloppuna minun pitäisi lähteä kotiin saamaan ammattiapua omalla äidinkilelelläni. Järkytyin. Kuraattori ei ollut puhunut mitään vaihtovuoden keskeyttämisestä, joten olin vakuuttunut ymmärtäneeni jotain väärin. Olin väsynyt, mutta koetin parhaani mukaan pitää itseni kasassa.
Järjestöltä tieto siirtyi vanhemmilleni. Sunnuntaina kävin Peytonin kanssa hakemassa isän lentokentältä. Äiti otti Helsinki-Vantaalla vastaan ja sanoi, ettei syyttänyt minua. Niin päättyi vaihto-oppilasvuoteni.
Tähän aikaan vuodesta minut verhoaa nimetön melankolia. En kaipaa elämääni Yhdysvalloissa tai kokemattomia kokemuksia, mutta ikävöin Lisaa ja Peytonia, sekä sitä itsenäisyyttä, jota tunsin rapakon tuolla puolen. Olen kiitollinen, että ympärilläni oli ihmisiä jotka välittivät ja tiesivät mitä tehdä kun en itse tiennyt. Annan itselleni luvan olla haikea ja herkistellä, sillä se mitä kaksi vuotta sitten tapahtui, vaikuttaa elämääni yhä. Ja hyvä niin.
