Sopiva

Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että saan olla juuri sen kokoinen kuin itsestäni tuntuu hyvältä. En ole muille ihmisille tilivelvollinen omasta painostani, eikä minun tarvitse käydä edes vaa’alla jos en tahdo. Suhteeni kehooni on ollut ongelmallinen niin kauan kuin muistan. Se ei alkanut silmän räpäyksessä silloin kun sairastuin anoreksiaan, vaan luisui nykyiselle tolalleen huomaamatta. Jo pienenä lapsena olin sitä mieltä, että vien maailmasta liikaa tilaa. Halusin kipeästi olla pienempi, ja sen todistukseksi vertasin itseäni kaikkeen mahdolliseen, oli se sitten mainoksen täydellinen bikinivartalo tai naapurin saman ikäinen leikkikaveri.

Kun olin seitsemän, ukkini sanoi äidilleni, etten saisi painaa viittätoista kiloa enempää. Otin hänen sanansa totuutena ja tarkkailin tuskastuneena peilistä lapsenpyöreää kroppaani. Toissa kesänä toinen ukkini sanoi, että ”olen tainnut laihduttaa juoksemalla, ennen kun olin enemmänkin kuin tukeva”.Olen aina ollut normaalipainoinen. Paradoksaalisesti olen aina myös ollut omasta mielestäni liian iso. Tuntui pahalta tietää, että minulle rakkaat ihmiset ovat kanssani samaa mieltä ja haluavat minun kutistuvan olemattomiin. En kelvannut heille nykyiselläni.

Aloitin tammikuussa tanssi- ja liiketerapiaryhmässä. Olemme harjoitelleet ottamaan kehollemme tilaa ja tunnustelemaan ilmaa ympärillämme. Ymmärsin, että minullakin on fyysinen koskemattomuus, ja että se ulottuu myös verbaaliselle puolelle. Kellään ei ole oikeutta kommentoida kehoani ja sen muutoksia millään tavalla. Haluaisin antaa itselleni rauhan olla sopiva. Tiedän, että esimerkiksi nykyinen lääkitykseni ja anoreksian sekoittama aineenvaihdunta ovat lihottaneet minua viime aikoina, mutta mieluummin elän lääkkeiden avulla tervettä elämää kuin laihdun ja voin pahoin.

Samalla opin tärkeän asian autonomisesta hermostosta. Uhkaavassa tilanteessa valitsemme taistelun ja pakenemisen välillä. Jos tilanne kiristyy entisestään, jäämme paikoille, kuin kuollutta esittävä saaliseläin. Ymmärsin, että tilanne, johon olin yläasteikäisenä koulun ruokajonossa joutunut, oli niin ahdistava, että kehoni refleksinomaisesti jähmettyi, eikä antanut minun toimia muutoin. En siis ollutkaan itse syyllinen toimimattomuuteeni. Pari vuotta myöhemmin olin uudestaan samankaltaisessa tilanteessa. Jähmetyin taas, mutta tällä kertaa suustani pääsi kiljahdus. Heti tapahtumien jälkeen ymmärsin, että minua kohtaan oli toimittu väärin. Fyysistä koskemattomuuttani oli rikottu, mikä laukaisi hälytyksen autonomisessa hermostossani ja sai minut jäätymään. Kehoni petti minut, mutta vika ei

ollutkaan minussa, niin kuin olin vuosia luullut. Joillekin tämä saattaa olla itsestäänselvyyttä, mutta minulle oivallus tuli helpotuksena. Saatoinkin lopettaa itsesyytökset ja antaa itselleni anteeksi. Ehkä vielä jonain päivänä saatan antaa vartalollenikin anteeksi. Olen jo matkalla sitä kohti.