Ladataan...
Piksun maailma

Isänpäivä voi olla aika raskas, jos sulla ei ookkaan se maailman paras isä, joka opetti sulle kaikkea hienoa - tai edes sitä, että sinä riität.

Avauduin jo kaks vuotta sitten tästä aiheesta postauksessa keneen kulutat sun aikaa , mutta koska tilanne ei ainakaan ole parantunut niin ympyrää pyöritään. Tämä ei tosiaankaan oo aihe johon tuhlaan energiaani ympärivuotisesti, mutta tänä vuonna mun elämässä on ollut semmosia hetkiä joihin olin joskus kuvitellut isäni osalliseksi. 

Ollaan nyt asuttu 1,5-vuotta jo uudella paikkakunnalla, kerroin muutosta isälleni osoitteenmuutoskortilla, koska hän jätti toistuvasti (ja lopulta kokonaan) tulematta tapaamisiin mitä hän oli itse ensin suunnitellut. Menin kaksi kuukautta sitten naimisiin, lähetin isälle kirjeen jossa asiasta kerroin hääkuvan kera. Samassa kirjeessä kerroin myös siitä että valmistuin juuri koulusta, hänestä ei oo kuulunu asian tiimoilta mitään. Tämä tosin ei yllättänyt, mutta surettaa silti.

Aloin miettiä tarkemmin isääni lapseni näkökulmasta, ukkina. Tajusin ettei isä pitänyt mun tytärtä koskaan sylissä ennen kuin tyyppi oppi kävelemään ite. En tiiä onko se pitäny sylissään ketään vauvana kuudesta lapsenlapsestaan, en ainakaan oo nähny, aina on joku tekosyy; "tulin just metiltä ja on likaset vaatteet", selkä on just nyt (aina) huonona, jne. Samaan aikaan hänellä oli kotona kaksi pientä lasta, joita tietääkseni kuitenkin pysty nostamaan ja hoitamaan.

Oon monta kertaa jo päättänyt että jätän koko asian historiaan ja annan vaan olla, mutta jostain se hiipii aina takaisin mieleen. Miksi tuhlaan energiaani ihmiseen, jota ei mun elämä selvästikkään millään tavalla kiinnosta? Hyväksynnän hakemisen oon kuitenkin saanu lopetettua, sitä kun ei vaan koskaan tule saamaan. Vaikka yksin ei mitään ihmissuhdetta pysty pitämään yllä niin kyllä se mietityttää että kaduttaako mua tämä etäisyys sitten, kun isästä joskus aika jättää?

Ladataan...

Ladataan...
Piksun maailma

Jos oisin koulussa Tylypahkassa, oisin Rohkelikko.

Oon lukenu vahvojen naisten määmatkailusta, näihin luen mm. Henriikka Rönkkösen ja Aino Mäkelän, ja vuosien mittaan on alkanu enemmän ja enemmän kiinnostaa itelläki tehdä hyppy tuntemattomaan. 2017 tammikuussa kävin Lontoossa, matkustin sinne itekseen, mutta ystäväni Ninni asu siellä ja vietin siis koko loman hänen kans. Nyt syys-lokakuun vaihteessa matkustin Mallorcalle ja olin taas askeleen rohkeempi kun vietin matkat, siirtymiset saarella majotuspaikkaan ja suurimman osan päivistä yksin. Mallorcalla mulla oli tukena Mira, joka kävi useimmat päivät töissä.

Päivät ennen lähtöä olin ihan sitä mieltä että aivan hulluttelua tämmönen, että mitähän helvettiä mää mietin ees varatessani tätä matkaa?! Entä jos en vaan lähe, pysyn kotona ja huolehin perheestä ja jätän muille tuommosen itsensä ylittämisen. Pelotti aivan hulluna, kaikki ajatukset ryöstetyksi ja raiskatuksi tulemisesta kävi mielessä, monesti.

Matkustuspäivänä jo Helsingissä bussilla juna-asemalle siirtyminen ja junasta oikealla pysäkillä jääminen tuotti pikku paniikkia. Mallorcalle kun laskeuduttiin niin en meinannu löytää bussia millä mun piti päästä toiselle puolelle saarta, ja sitten kun löysin niin oppaat tyri mun kyydin joten oottelin aika nälkäkiukkusena ja paniikissa monta tuntia sitä kyytiä. Hotellin etintä se vasta jännäksi menikin kun bussi jätti 800m päähän ja puhelimesta alko akku olla aika vähissä, joten mapsi heitteli miten sattuu. Onneksi olin niin väsyny etten jaksanu enää miettiä, joten uskaltauduin ravintolan sisäänheittäjältä kysymään että missähän tämä mun hotelli on, olin kävelly sen eestä siinä vaiheessa kahesti ohi. Latailin puhelimen akun ja etin mahollisimman syrjäsen ravintolan missä toivottavasti kukaan ei hirveesti kiinnittäis muhun huomiota. Sen jälkeen siirryttiin, Miran päästessä töistä, shokinhoitoviinille vähän kivempaan ravintolaan.

Olin päättäny että lenkkeilen joka päivä kun kerta oon lämpimässä ja lomalla, joten aamusin heräsin aina niin että kävin saattelee Miran töihin ja useimpina päivinä kävin myös vastassa kun Mira pääsi töistä. Niinä päivinä kun Mira oli vapaalla niin lenkkeilyt hoitu nähtävyyksiä katellessa ja shoppaillessa! Käytiin kattomassa linnaa, katedraalia, Lohikäärme luolaa (aivan huikee!), ihanaa pientä satamapoukamaa, keskustan hulinaa, vuoriston näköalapaikkaa, paikallista ostaria.. ja kaikki tämä leppoisasti ilman aikataulua ja kiirettä suorittaa, nauttien!

Aluksi yksin liikkuminen ja rannalla makoilu tuntu siltä että "kaikki varmaan kattoo miksi tuo on yksin", mutta aika nopeesti siihen tottu ja siitä alko jopa nauttimaan. Sai lueskella kirjaa niin kauan kun halus, sai syyä sillon kun halus, mennä nukkumaan ja herätä omaan tahtiin. Ehkä mää seuraavan kerran meen sitten ihan oikeesti yksin-yksin reissuun! Mutta sitä ennen palaudun nyt tästä edellisestä rohkeilusta ja vietän aikaa perheen kans <3

Ladataan...

Ladataan...
Piksun maailma

Nyt kun oon toipunut pikkuhiljaa kaudesta kun seksi oli viimeisin asia mitä mietin, voin tästäki kirjoittaa. Heti aluksi haluan sanoa niille muijille joille käy samalla tavalla: ette ole yksin. Onnekseni mulla on ystäviä joitten kanssa näistäkin asioista puhua, mies joka (yrittää parhaansa mukaan) ymmärtää ja osaan hakea apua. Äkkiseltään googlettamalla apua neuvotaan hakemaan "jo puolenvuoden haluttomuuden jälkeen"... oikeesti? JO puolenvuoden!? Minusta se on liian pitkä aika kyllä. Lähtisin jo muutaman kuukauden jälkeen hakemaan apua, jos tuntuu ettei vaan yksinkertasesti lähe.

Hakeuduin siis seksuaaliterapeutin juttusille, koska olin pitänyt naisia joilla ei ole kiinnostusta seksiin (pidempiaikaisessa parisuhteessa) jotenkin vaan kieroutuneina, tai että siinä suhteessa on jotain muuta vikaa mikä heijastuu sitten makuuhuoneeseen. Meillä näin ei kerta ollu, mieheltä sai jatkuvasti huomiota ja kotona kaikki oli oikein mallikkaasti, mutta jotenkin mun energiat oli suuntautuneet täysin koulu/työharkka-juttuihin.

Välillä sain jopa pienen paniikin kun mies koitti lähentyä, halusin juosta karkuun. Minun henkilökohtanen pahin painajainen oli käynyt toteen. Terapeutti kuitenkin vakuutti että tämä on täysin normaalia, se että haen apua ja "haluan haluta" on jo hyvä merkki. (Jos omaa kumppania kohtaan ei tuntis enää minkäänlaista vetoa, oiskin sitten iha eri asia.) Yhdessä mietittiin miten lähetään ottaa askelia parempaan suuntaan ja niin sieltä vain pikkuhiljaa sitten on päästy "normaaliin" tilaan takas.

Joskus toimii ihan se että lähtee kokeilemaan vaikkei oikein kiinnostakkaan, siinä saattaa innostuakkin. Voi myös olla että koko touhu tuntuu vaan siltä että tasan annat sille toiselle, saamatta ite juuri mitään. Ois hyvä keskustella siitäkin, että jos lähtee koittamaan ja se vaan lisää ahdistusta niin toinen ei saa suuttua mikäli haluat lopettaa kesken.

Meillä käytiin myös keskustelu, että jos asia ei lähe korjaantumaan niin mitäs sitten? Minusta ei oo sanomaan kenellekkään että jos minua ei haluta, niin sinäkään et saa. Vaihtoehtoina on sillon:

  1. pysyä yhdessä ja antaa toiselle lupa toteuttaa itseä kodin ulkopuolella
  2. pysyä yhdessä ja toivoo parasta
  3. erota

Me keskustellaan seksiin liittyvistä asioista miehen kanssa hyvin avoimesti, se helpottaa myös sillon kun tulee ongelmia. Ite olin niin ahistunu asian kanssa että mielummin annan luvan mennä entä ootan että toinen pettää ja siitä syntyy sitten hirvee hässäkkä. Mies nyt kuitenki oli sitä mieltä että ootellaan, ja se onneksi palkittiin. En osaa sanoa että jos tässä ois käyny toisin niin miten pää kestäis oikeesti, ja toivottavasti ei tarvi ikinä testatakkaan.

Ladataan...

Pages