Piksun maailma

11.11.2018 piksu

Dad, you are not my superhero.

Isänpäivä voi olla aika raskas, jos sulla ei ookkaan se maailman paras isä, joka opetti sulle kaikkea hienoa – tai edes sitä, että sinä riität.

Avauduin jo kaks vuotta sitten tästä aiheesta postauksessa keneen kulutat sun aikaa , mutta koska tilanne ei ainakaan ole parantunut niin ympyrää pyöritään. Tämä ei tosiaankaan oo aihe johon tuhlaan energiaani ympärivuotisesti, mutta tänä vuonna mun elämässä on ollut semmosia hetkiä joihin olin joskus kuvitellut isäni osalliseksi.

Ollaan nyt asuttu 1,5-vuotta jo uudella paikkakunnalla, kerroin muutosta isälleni osoitteenmuutoskortilla, koska hän jätti toistuvasti (ja lopulta kokonaan) tulematta tapaamisiin mitä hän oli itse ensin suunnitellut. Menin kaksi kuukautta sitten naimisiin, lähetin isälle kirjeen jossa asiasta kerroin hääkuvan kera. Samassa kirjeessä kerroin myös siitä että valmistuin juuri koulusta, hänestä ei oo kuulunu asian tiimoilta mitään. Tämä tosin ei yllättänyt, mutta surettaa silti.

Aloin miettiä tarkemmin isääni lapseni näkökulmasta, ukkina. Tajusin ettei isä pitänyt mun tytärtä koskaan sylissä ennen kuin tyyppi oppi kävelemään ite. En tiiä onko se pitäny sylissään ketään vauvana kuudesta lapsenlapsestaan, en ainakaan oo nähny, aina on joku tekosyy; ”tulin just metiltä ja on likaset vaatteet”, selkä on just nyt (aina) huonona, jne. Samaan aikaan hänellä oli kotona kaksi pientä lasta, joita tietääkseni kuitenkin pysty nostamaan ja hoitamaan.

Oon monta kertaa jo päättänyt että jätän koko asian historiaan ja annan vaan olla, mutta jostain se hiipii aina takaisin mieleen. Miksi tuhlaan energiaani ihmiseen, jota ei mun elämä selvästikkään millään tavalla kiinnosta? Hyväksynnän hakemisen oon kuitenkin saanu lopetettua, sitä kun ei vaan koskaan tule saamaan. Vaikka yksin ei mitään ihmissuhdetta pysty pitämään yllä niin kyllä se mietityttää että kaduttaako mua tämä etäisyys sitten, kun isästä joskus aika jättää?

suhteet oma-elama vanhemmuus

10.10.2018 piksu

Matkustin yksin ulkomaille – miltä se tuntu?

Jos oisin koulussa Tylypahkassa, oisin Rohkelikko.

Oon lukenu vahvojen naisten määmatkailusta, näihin luen mm. Henriikka Rönkkösen ja Aino Mäkelän, ja vuosien mittaan on alkanu enemmän ja enemmän kiinnostaa itelläki tehdä hyppy tuntemattomaan. 2017 tammikuussa kävin Lontoossa, matkustin sinne itekseen, mutta ystäväni Ninni asu siellä ja vietin siis koko loman hänen kans. Nyt syys-lokakuun vaihteessa matkustin Mallorcalle ja olin taas askeleen rohkeempi kun vietin matkat, siirtymiset saarella majotuspaikkaan ja suurimman osan päivistä yksin. Mallorcalla mulla oli tukena Mira, joka kävi useimmat päivät töissä.

Päivät ennen lähtöä olin ihan sitä mieltä että aivan hulluttelua tämmönen, että mitähän helvettiä mää mietin ees varatessani tätä matkaa?! Entä jos en vaan lähe, pysyn kotona ja huolehin perheestä ja jätän muille tuommosen itsensä ylittämisen. Pelotti aivan hulluna, kaikki ajatukset ryöstetyksi ja raiskatuksi tulemisesta kävi mielessä, monesti.

Matkustuspäivänä jo Helsingissä bussilla juna-asemalle siirtyminen ja junasta oikealla pysäkillä jääminen tuotti pikku paniikkia. Mallorcalle kun laskeuduttiin niin en meinannu löytää bussia millä mun piti päästä toiselle puolelle saarta, ja sitten kun löysin niin oppaat tyri mun kyydin joten oottelin aika nälkäkiukkusena ja paniikissa monta tuntia sitä kyytiä. Hotellin etintä se vasta jännäksi menikin kun bussi jätti 800m päähän ja puhelimesta alko akku olla aika vähissä, joten mapsi heitteli miten sattuu. Onneksi olin niin väsyny etten jaksanu enää miettiä, joten uskaltauduin ravintolan sisäänheittäjältä kysymään että missähän tämä mun hotelli on, olin kävelly sen eestä siinä vaiheessa kahesti ohi. Latailin puhelimen akun ja etin mahollisimman syrjäsen ravintolan missä toivottavasti kukaan ei hirveesti kiinnittäis muhun huomiota. Sen jälkeen siirryttiin, Miran päästessä töistä, shokinhoitoviinille vähän kivempaan ravintolaan.

Olin päättäny että lenkkeilen joka päivä kun kerta oon lämpimässä ja lomalla, joten aamusin heräsin aina niin että kävin saattelee Miran töihin ja useimpina päivinä kävin myös vastassa kun Mira pääsi töistä. Niinä päivinä kun Mira oli vapaalla niin lenkkeilyt hoitu nähtävyyksiä katellessa ja shoppaillessa! Käytiin kattomassa linnaa, katedraalia, Lohikäärme luolaa (aivan huikee!), ihanaa pientä satamapoukamaa, keskustan hulinaa, vuoriston näköalapaikkaa, paikallista ostaria.. ja kaikki tämä leppoisasti ilman aikataulua ja kiirettä suorittaa, nauttien!

Aluksi yksin liikkuminen ja rannalla makoilu tuntu siltä että ”kaikki varmaan kattoo miksi tuo on yksin”, mutta aika nopeesti siihen tottu ja siitä alko jopa nauttimaan. Sai lueskella kirjaa niin kauan kun halus, sai syyä sillon kun halus, mennä nukkumaan ja herätä omaan tahtiin. Ehkä mää seuraavan kerran meen sitten ihan oikeesti yksin-yksin reissuun! Mutta sitä ennen palaudun nyt tästä edellisestä rohkeilusta ja vietän aikaa perheen kans <3

suhteet oma-elama mieli matkat