Dad, you are not my superhero.

Isänpäivä voi olla aika raskas, jos sulla ei ookkaan se maailman paras isä, joka opetti sulle kaikkea hienoa – tai edes sitä, että sinä riität.

Avauduin jo kaks vuotta sitten tästä aiheesta postauksessa keneen kulutat sun aikaa , mutta koska tilanne ei ainakaan ole parantunut niin ympyrää pyöritään. Tämä ei tosiaankaan oo aihe johon tuhlaan energiaani ympärivuotisesti, mutta tänä vuonna mun elämässä on ollut semmosia hetkiä joihin olin joskus kuvitellut isäni osalliseksi. 

Ollaan nyt asuttu 1,5-vuotta jo uudella paikkakunnalla, kerroin muutosta isälleni osoitteenmuutoskortilla, koska hän jätti toistuvasti (ja lopulta kokonaan) tulematta tapaamisiin mitä hän oli itse ensin suunnitellut. Menin kaksi kuukautta sitten naimisiin, lähetin isälle kirjeen jossa asiasta kerroin hääkuvan kera. Samassa kirjeessä kerroin myös siitä että valmistuin juuri koulusta, hänestä ei oo kuulunu asian tiimoilta mitään. Tämä tosin ei yllättänyt, mutta surettaa silti.

Aloin miettiä tarkemmin isääni lapseni näkökulmasta, ukkina. Tajusin ettei isä pitänyt mun tytärtä koskaan sylissä ennen kuin tyyppi oppi kävelemään ite. En tiiä onko se pitäny sylissään ketään vauvana kuudesta lapsenlapsestaan, en ainakaan oo nähny, aina on joku tekosyy; ”tulin just metiltä ja on likaset vaatteet”, selkä on just nyt (aina) huonona, jne. Samaan aikaan hänellä oli kotona kaksi pientä lasta, joita tietääkseni kuitenkin pysty nostamaan ja hoitamaan.

Oon monta kertaa jo päättänyt että jätän koko asian historiaan ja annan vaan olla, mutta jostain se hiipii aina takaisin mieleen. Miksi tuhlaan energiaani ihmiseen, jota ei mun elämä selvästikkään millään tavalla kiinnosta? Hyväksynnän hakemisen oon kuitenkin saanu lopetettua, sitä kun ei vaan koskaan tule saamaan. Vaikka yksin ei mitään ihmissuhdetta pysty pitämään yllä niin kyllä se mietityttää että kaduttaako mua tämä etäisyys sitten, kun isästä joskus aika jättää?