Haasteena perheen kesäloma
Meidän perhe lomailee kesällä tasan yhden viikon yhdessä, tänä kesänä aurinko paistoi loman aikana joitakin tunteja, ei edes yhtä päivää.
Meillä oli mukava reissu Lappiin, takapenkiltä ei kuulunut kertaakaan ”joko ollaan perillä?!” koska lapsi on tottunut pitkiin ajomatkoihin ja varasimme hänelle kaikkea mahdollista tekemistä että viihtyisi. Kaikki meni oikeastaan paremmin kuin uskalsin odottaa! Mies kävi yhden illan rilluttelemassa kavereiden kanssa kun ensin päivä oltiin vietetty yhdessä katsellen vesicrosseja. Minä pääsin yksin muutamaksi tunniksi shamaaninaisen luokse keskelle Inarin metsää, palasin sieltä hyvin onnellisena. Tytär oli sillä aikaa saanut jakamatonta huomiota perheen ulkopuoliselta aikuiselta ja tutustunut uuteen leikkipuistoon. Koko perheellä käytiin Levin seikkailupuistossa kiipeilemässä, olemassa ylpeitä itsestä ja toisista kun uskallettiin.
Suininkijärvi, Määttälänvaara, Kuusamo. 30.7.2015
Kuusamossa omalla mökillä istuttiin paljussa ja ihailtiin tyyntä järven pintaa ja kuuta, tyttären kanssa täysikuun aikaan kirjoitettiin tulevaisuuden toiveet paperille ja tehtiin rannassa taikoja. Yhtenä päivänä kävelimme Suiningin riistapolun läpi, siellä oli ihan liikaa itikoita, mutta selvittiin hengissä siitäkin koettelemuksesta vaikka tytöllä pääsi välillä itku eikä se kaukana ollu vanhemmillakaan. Käytiin soutelemassa ja saunottiin joka päivä. Viimeisenä kesälomapäivänä käytiin kesäteatterissa katsomassa hulvaton komedia ja mieskin nauroi, vaikka hankin liput kysymättä edes haluaako hän mukaan. Kilometrejä auton mittariin taisi tulla about 1800km.
Viikko on meidän perheellä aika passeli aika viettää aikaa yhdessä, tykätään olla yhdessä mutta tykätään myös olla erillään. Suurin syy miksi viihdyn paljon itsekseni on se, ettei tarvitse huolehtia muista kuin omista tunteista. Olen turhankin hyvä ottamaan toisten tunteet itselleni, siis ne negatiiviset lähinnä. Kun toisen ajatuksiin alkaa kerääntyä mustia pilviä aistin sen välittömästi, alan ahdistua ja yritän keksiä miten korjaan asian. Olen yrittänyt opetella ”suojautumaan” että kanssakäymiset ihmisten kanssa olisi helpompia, jos vain saisi pidettyä kiinni omista hyvistä tunteista. Se on vielä opetteluasteella, mutta vielä jonain päivänä se onnistuu.
Jäin sitten pohtimaan kuinka paljon yhdessäoloa on tarpeeksi? Kuinka paljon sitä vaadin itse perheeltäni ja kuinka paljon olen itse valmis antamaan. Onko se häpeä myöntää ettei meidän perhe kestä käsi kädessä kulkemista kuin maksimissaan viikon ja sitten jokaisen tarvii omaa tilaa ja rauhaa? Mielellään jos sen viikon sisäänkin vielä saa omia hetkiä niin mahtavaa! Sitten jaksaa taas paremmin touhuta porukassakin. Jos ympärillä on myös sukulaisia, venytän itseäni monesti niin pitkään että tulee lopullinen tiltti ja saatan loppu ajan hiippailla omissa oloissani. Se on aika kauheaa, on paha olla ja koko ajan miettii että pitäisi jaksaa porukassa pitää hauskaa. Mutta kun aina ei vaan pysty.
Lomailu muutenkin on melkoinen taitolaji, kun kaikki tykkää vähän eri asioista. Onneksi meidän perheessä kaikki tykkää seikkailla, vaikka välillä vähän pääseekin itku.