Jos päästän sut mun pään sisään…

Viikonloppuna sain vihdoin tehtyä sen mihin oon kaks vuotta keränny rohkeutta, kerroin mun suurimman salaisuuden sille kenen mielipiteellä on eniten väliä. 

Oon hyvä jakelemaan ihmisille parisuhdeneuvoja, oon ite kokeillu aika paljon juttuja miten ei kannata tehä. Sitten kun jää itelleen kiinni ettei noudata ite näitä samaisia neuvoja niin se on aika noloa. Puhumisen tärkeyttä ei vaan voi ylikorostaa, ja se että puhuu oikeesti asioista joilla on väliä ja jotka vaikuttaa elämään.

Oon ollu pelkuri, oon pelänny että jos avaan mun maailman niin se on se viimenen niitti toiselle. Kyllähän sen nyt tietää etten mitenkää normaali ole, mutta että näin epänormaali. Oon tuudittanu itteeni sillä että kun piän asiat itelläni niin niistä ei tuu ongelmaa, tuli niistä. En myöskää sano kovinkaan usein jos joku loukkaa mua, koska en halua turhia konflikteja. Hienosti kertyy pettymysvyyhti sisuksiin itellä, eikä toinen ees tiiä että mitään ois tapahtunu. 

Niin helposti sitä syyttää omista pahoista oloista toista, eikä tajua kattoo peiliin että oisko siellä jotain korjattavaa. Tämäki näköjään piti oppia ihan kantapään kautta. Ja kun sen suun sais auki ajoissa. Rakastetaan itteä ensin ja sitä toista vasta sen jälkeen niin hyvä tullee! Vaatii rohkeutta myöntää että tekee virheitä ja on keskeneräinen, senkin jälkeen olla itelle lempeä ja antaa anteeksi koska parhaammehan me täällä yritetään.

Tuo mun kauhulla oottama totuudenhetki (jolle olin kuvitellu noin 20 erilaista loppua) päätty siihen kun toinen sano että ”Elä itke kun kaikki on hyvin.” <3