Kukka nimeltä Hope

Kaikki jotka on seurannu tätä blogia tietää, että takana on vuosi jossa käytiin taas kyllä vähintään vuoristoradan lisäksi se kummitustalo läpi. Koska tämä ei oo mikään parisuhdeblogi, en tänne mitenkään kaikkea oo vuodattanu, mutta tänään haluan vähän sivuta taas aihetta.

Mies oli kesällä tulossa viikonlopuksi käymään ja pyysin että tois mulle kukkia, oli vaan kovasti semmonen tunne että tarvin siltä jonku konkreettisen eleen että se edelleen tykkää musta. Noh miehet ja kukat… sain ruukkukukan. En tiiä kumpaa se kummastutti enemmän kun miehelle selvisi ettei se kukka kuoliskaan pois puolessa viikossa. Nimesin sen kukan sitten Hopeksi ja hän on kyllä nimensä veroinen ollut.

Mulla ei ihan syystä oo ollu huonekasveja, koska unohan hoitaa niitä ja en oikein ikinä tiiä mihin niitä kotonani sijoittaisin ees. Hope löysi kuitenkin heti paikkansa ruokapöydältä, jossa sai ihailuja osakseen monesti päivässä. Pari kertaa se jäi reissun ajaksi liian aurinkoiselle paikalle ja oli aika nuutunut kun tulin kotiin, aina se sieltä kuitenkin virkosi kun sille antoi vettä ja rakkautta. Nyt joulun alla se kuitenkin alkoi näyttää merkkejä ettei enää voi hyvin, ja vaikka oon kuitenka sitä tsempannu niin epäilen että sen matka on tullut päätökseensä. 

Aloin sitten miettiä tuota kukkaa, kuinka se on näyttänyt mulle että vaikka välillä näyttää että tässähän kuolee, siitä voi elpyä kun saa tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa. Oon opetellu puhumaan Hopelle nätisti, kannustamaan jatkaa. Samalla tiiän että oon tsempannu itteeni, ”oot nätti, elä kuole, mää piän susta huolta.” Ja sitten kun oon kääntäny sen huolenpidon ja rakastamisen suoraan itteeni ja perheeseen, Hope ehkä ajatteli että sen työ on täällä tehty ja meijän perheessä rakkaus on niin vahva, ettei se kuole vaikka välillä unohettaiski sitä kastella.

Hopen tärkeydestä kertoo sekin, että sen hyvinvoinnista on ollu koko perhe kiinnostuneita. Miten se voi, onhan se muistettu kastella, reissun jälkeen yhdessä mietitty jaksaako se vielä elää kun näyttää niin raukalta.

Uutena vuotena sain juhlissa paniikkikohtauksen, liikaa (vieraita) ihmisiä, hirvee hälinä, koita olla sosiaalinen, elä oo hullu. Hoksasin oireet aika heti kun juhliin mentiin ja koitin niitä pitää kurissa ja selvitä itekseen. Parin tunnin päästä oireet alko mennä pahemmaksi ja mies sattu niin sopivaan saumaan eteen, että pääsi ”mulla on paniikkikohtaus” suusta ennen ku ehin ees miettiä haluanko sille sanoa. (Yleensä kun se on tarkottanu sitä, että meijän ilta oli tässä ja lähdemme kotiin.) T onneksi otti tilanteesta kopin välittömästi ja alettiin yhessä miettiä miten saadaan asia hoidettua, käytiin yhessä sitten rauhallisemmassa paikassa ja juteltiin jotain ihan muita juttuja. Ekan kerran oireet saatiin kuriin ja pystyttiin jatkamaan iltaa, minä lähin vieraitten naisten kans saunaan ja T sai kuunnella vittuilua Cattimiehiltä siitä että meillä on Polaris. Saunan jälkeen T vielä sano, että jos oireet jatkuu niin pitää käyä kertomassa hänelle saunaan eikä piä yksin koittaa selvitä.

Oon ihan hirveen ylpee miten ollaan kasvettu yhdessä, ja erikseen. Minä oon oppinu jakamaan ongelmani ennen kun niistä tulee liian suuria ja ne räjähtää käsiin ja T on oppinu ottamaan ne ongelmat vastaan rakentavasti. Koitan ehkä vielä selvittää onko tuo kukka semmosta laatua joka talvehtii ja herää keväällä takas henkiin, vai pitääkö sen antaa mennä.