Mää vaan oon tämmönen.

Sain viestin ystävältä pari päivää sitten ”…oon kokenu ahaa-elämyksen siitä kuinka palijo nää oot ottanu kyseenalasia reaktioita vastaan tässä elämässä.” ja jäin miettimään tuota aikalailla.

Se, että kerron omista mielenliikuista avoimesti tuo mukanaan tosiaan senki että kaikkien kans ei ihan oo samalla sivulla ja saa aika kovaakin palautetta kuinka väärässä minä oon. Tai multa vaaditaan perusteluja asioihin jotka minusta ei tarvi minkäänlaista perustelua, kaikkia asioita ei vaan voi selittää (varsinkaan ihmisille jotka ei halua yrittää ees ajatella samoin). 

Mua harmittaa välillä että kaikki ei nää tätä maailmaa niin maagisena paikkana kun minä. Metässä mietin aina että mikähän keiju tai peikko missäkin kolossa ja kannon alla asuu, juttelen enkeleille päivittäin (yleensä kylläki ilman sanoja) ja kiitän henkioppaita kun ne jaksaa potkia mua eteenpäin vaikeina aikoina. Joo, mulla on hitokseen paljon ”mielikuvituskavereita”, mutta usein ne on parempaa seuraa kun pinnalliset ihmiset. 

Jotenkin oon onnistunu avaamaan itteeni ihmisille enemmän, samalla kun oon vetäytyny enemmän omiin oloihini. Ennen mulla on hirveesti ”kavereita”, nykyään mulla on muutama ystävä – ihmisiä joihin oikeesti luotan. Nuorempana sitä mietti tosissaan että tykkääköhän muut minusta, oonko liian outo ja miten kuuluisin joukkoon. Kaaoksen aiheuttaminen oli ihan elinehto, jos alko olee liian tasasta niin rupes ahistaa. Tänään mietin että tykkäänköhän mää yleensäkkää kovinkaa monesta ihmisestä, ja jos en, niin miten saan nätisti ilmastua etten tarvi niitä omaan elämään sotkemaan mun harmoniaa.

Musta varmaan on tullu aika vaikee ihminen sinänsä, että vaikken oikein vielä tiiä mitä haluan tältä elämältä niin tiiän ainaki tarkkaan mitä en halua! Jotenka mää koitan elää tätä elämääni silleen, että jos et tykkää mun juttuista niin tiijäkkö mua ei välttämättä ees kiinnosta. 😀