Maiseman vaihto esiteinin kans – miten on eka vuosi menny
Äitiys-asiat on semmosia mistä en hirveesti oo kirjotellu, koska se on aihe mistä helposti saa paskamyrskyn aikaan. Nyt kuitenkin tuli tarve, joten hatusta kiinni ja antaa mennä!
Meijän ensimmäinen vuosi kuusamolaisina on nyt täynnä. T:n kanssa suhteen alkuvaiheessa kun reissattiin tänne vähintään kerran kuukaudessa, parhaimmillaan joka viikonloppu, alettiin miettimään että ois kait täällä ehkä kiva ihan asuakkin. Haaveiltiin että sitten eläkkeellä muutetaan, kun työura on tehty ja tytär on kasvanu aikuiseksi, kun eihän sitä voi Oulusta mihinkään viedä. Jossain kohtaa kuitenkin kummallakin alko työkuviot Oulussa tökkiä ja leikkiminen ajatuksella että jos muutettaiskin pohjoiseen alko. Kun T löysi Kuusamosta hallitilat yritykselle ja muutti parin kuukauden päästä niin siinäpä se sitten oliki, hirvee shokki. Voidaanko olla enää ees yhdessä, kun tyttö ei ole aikuinen ja lentänyt pesästä, eihän sitä voinu Oulusta viedä mihinkään?
Jouduin tekemään loppupeleissä yksin sen päätöksen, että päästänkö elämäni rakkaudesta irti, vai murranko niin tyttäreni kuin hänen biologisen isänsä sydämet päättämällä muuttaa. Päätöksen tein hyvissä ajoin ja siitä alettiin puhumaan avoimesti jo vajaa vuosi ennen itse muuttoa. Minä odottaen iloitsin, kun taas tytär itki ja pyysi perumaan koko homman. Edelleen, vuosi muuton jälkeen, tytär on sitä mieltä että Oulussa olis kaikki paremmin ja hän muuttais mummolaan samalla sekunnilla kun antaisin luvan. Nyt kuitenkin neidillä alkaa olla sen verran ikää ja ymmärrystä, että ollaan voitu asioita purkaa myös syy-seuraus-kannalta.
Murrosiän ihanat hormoonimyrskyt on antanu jo ennakkonäytöksiä ja niitten heittelemänä sitten tuo pieni ihminen on välillä todella läheisyydenkaipuinen. Yks ilta hän iloisesti kotiin tullessa jutteli kuinka kavereiden kans on tehty sitä ja tätä, kävi suihkussa ja sieltä tullessaan itki että ”kiitos äiti kun oot siinä”. Totta kai minä oon, mutta tilaisuuden tullen kysyin että entä jos asusit mummolassa? Siellä en olis, nähtäis joka toinen viikonloppu ja se olis hänen oma päätös. Ei sillä että oisin hänelle lupaa antamassa mummolaan edelleenkään muuttaa.
Lapsellani on tosiaan kaksi iskää, arki-isän roolia pyörittää T ja sitten on viikonloppuiskä M, joka vihaa rooliaan siksi ettei saa niitä arjen juttuja jakaa. Koulun kans onnistu ainakin tällä lukukaudella järjestely, että Veela on joka toinen maanantai pois koulusta, jolloin M:n kans vietetty aika on edes vähän pidempi. Tämä on toiminu hyvin senkin vuoksi että bussilla 200km matkustaminen yksin on kuitenkin joka kerta 9-vuotiaalle seikkailu johon tarvii voimia.
Perusarjessa ei tuo Veelan Oulu-kaipuu juurikaan näy, hän harrastaa ratsastusta ja tankoakrobatiaa, juoksee pihalla kavereitten kanssa ja halii kissoja. Kuuntelee tubettajia luurit päässä omassa huoneessa, pelaa Granny-peliä (jossa kuulemma saatetaan leikata pää irti jos kuolee liian monesti) ja flossaa naurattaakseen meitä. Sanoo että T retro-mopokypärässään on nolointa mitä hänen elämässään on, mutta silti vaatii että käydään ajelulla!
Jos minulta kysytään, niin tyttö on vuoden aikana tullut paljon iloisemmaksi, lihaksikkaammaksi, koulussa menee paremmin ja hän on saanut nipun kavereita. Lisäksi vielä löytänyt kaksi mielekästä harrastusta joissa kehittää itseään. Ylihuomenna kuitenkin alkaa kesäloma ja muikke pääsee Ouluun pitemmäksi aikaa, tosin siellä taisi seikkailureissu mummun, papan, tätin ja setien kans odottaa aika hetimiten :)