Menettämisenpelosta

Pelko menettää toinen ihminen kasvaa joskus niin suureksi, että kieltää itseltänsä kaikki ihanat tunteet kyseistä eläväistä kohtaan. Näin kävi minulle kun tyttäreni syntyi. Hän oli niin pikkuruinen ja kaunein näkemäni olento, silti niin hirveän pelottava että kesti viikkoja, ellei kuukausia, että uskalsin häneen rakastua täydestä sydämestäni. Mammakerhossa kun muut keskusteli kuinka rakkaus lasta kohtaan roihahti heti ensisilmäyksellä, mietin mikä minussa on vikana? Itkin joskus iltaisin olohuoneen sohvan nurkassa miettiessäni että jos joku viekin tuon pienen keijukaisen minulta pois. Näin unia kun tiputan lapsen pesutilassa lattialle, hän ei päästä ääntäkään vaan kuolee samantien. Näin unia että annan lapsen siskolleni ja hän poistuu paikalta vieden lapsen jonnekkin mistä en ikinä heitä enää löydä.

Toinen seuraus menettämisen pelosta on takertuminen. Pidät kiinni niin epätoivoisesti, että toinen tukehtuu. Haet merkkejä koko ajan miksi suhde ei toimisi ja vannotat että pysythän siinä. Unissaan vedät itsesi ihmislukkoon toisen ympärille ettei se vaan katoa yön aikana. Epäilet jatkuvasti että sanoessaan rakastavansa toinen valehtelee, sanoo vain siksi että rauhoittuisit edes hetkeksi.

Mistä tämmöinen pelko sitten on peräisin? Minun tapauksessani yhtäkkiä kuolleista rakkaista, kissoista jotka mystisesti vain häviää jonnekkin, isästä joka on lähes koko elämäni ollut reissutyössä tai metsällä. Parisuhteesta jossa toinen ei halua tulla enää kotiin, koska vauva-arki ahdistaa ja nuoruus on vielä kesken.

Miten näin suuresta pelosta pääsee yli? Ajan kanssa, hitaasti. Tiedostamalla että sinulla on ongelma, jolla tukahdutat muut ihmiset tai työnnät heidät kokonaan pois elämästäsi. Uskaltamalla olla yksin, huomaamalla että pärjäät ja nautit omista jutuista. Luottamalla että ne ketkä ovat rakkautesi arvoisia pysyvät elämässäsi ja ne jotka lähtevät eivät olleet. Nauttimalla niistä hetkistä mitä saat rakkaittesi kanssa viettää. Avaamalla itseäsi, kertomalla miksi käyttäydyt kuin idiootti. 

Minä välttelin monta vuotta yksin olemista, kun lapsi lähti isälleen niin minä lähdin kaverille ja olin siellä koko viikonlopun. En uskaltanut ottaa uutta kissaa vaikka halusin. Lopulta en päästänyt kotiimme enää muita kuin perheenjäseniä. Koko ajan kuitenkin toivoin että löydän elämääni miehen joka haluaa myös jäädä. Että saan perheeseeni muitakin ihmisiä kuin lapseni, ehkä sen kissankin jonain päivänä. Kun vihdoin tiedostin ongelman, aloin tehdä asioita yksin ja viettämään aikaa kotona myös kun lapsi ei siellä ollut. Raivasin kaappeihini tilaa ja isosiskoni muutti meille asumaan paluumuuttajana Helsingistä. Avasin sydämeni uusille mahdollisuuksille. Muutaman kuukauden päästä löysin itseni nykyisen kotini sohvalta, tuijottamassa miestä joka jäi.