Tuo maailmani rakkain pieni ihme, elämäni suurin peili ja haastaja.

Oon aikaisemmin jo kertonut siitä kuinka vaikeeta mulla oli rakastua, edes omaan lapseen. Pelotti ihan hitokseen että jos se viedäänkin pois, vaikka se ei mitenkään ollut rationaalista. Tässä vuosien saatossa kuitenkin tuo rakkaus on kasvanut jopa niin suureksi että itsekin joutuu ihmettelemään välillä. Viime viikonloppuna olin jo niin rakkauspäissään, että päätin purkaa sen tänne.

En oo ite ollu koskaan festareilla eturivissä keikoilla, yleensä syynä on ollut pelko että saan paniikkikohtauksen eikä sieltä pääse pois. Tai muuten vaan litistyn, koska oon aika pikkunen. Qstockissa käytiin kahestaan rokkailee ja tytär kaikella seitsemän vuoden tuomalla kokemuksella oli aivan sitä mieltä että, koska äiti on niin lyhyt ja sen reppuselästäkään ei nää yhtään mitään festarikansan seasta, me mennään eturiviin makso mitä makso! Ja siellä sitä sitten tökötettiin Elastista kattomassa eturivissä! En saanu pienintäkään viitettä paniikkikohtauksesta, eikä me litistytty vaikka ollaan pieniä, mulla oli mun oma suojelusenkeli ja tukipilari siinä vieressä <3 Yleensäkkin tuo että lähen lapsen kans kahestaan festareille oli multa (mun oman mittapuun mukaan) tosi iso juttu! Mutta itse kyllä lähetin toiveen universumille että rokkaileen ois kiva päästä. Enkä ois sinne kenenkään muun kans menny mielummin kun Veelan.

Oltiin meijän kesälomaviikko mökillä kahestaan, tai siis meijän piti olla mutta mun iskä änkes sinne heti pariksi yöksi kun erehyin mainittee että ollaan mestoilla. Kuitenki! Hypittiin laiturilta jokeen uimaan, saunottiin, käytiin parina päivänä retkellä ja oltiin vaan. Otettiin riippumatossa päikkärit ja tapettiin paarmoja. Välillä musta on tosi hassua kun tajuan olevani se aikuinen tässä kuviossa, se joka on vastuussa ja huolehtii. Yleensä kun mua joku asia harmittaa tai surettaa niin soitan edelleen omalle äitille… Siistiä kyllä huomata että me silti pärjätään vallan mainiosti.

Veelahan nimenä tarkottaa seireeniä, vaaleaa lumoajatarta. Ja semmonenhan tuo tyttö kyllä onki. Ja joo veeloja on myös Harry Potterissa. Kyllä, tykkään kaikista fantasiajutuista. Mua (ja monia muitaki) tuo tyttö vie välillä ihan 100-0, mutta on meillä semmonen keskenäinen luottamus ja kunnioitus (toivottavasti kestää teini-ikään) että ei paljon tarvi stressailla. Jos mää joskus oon jotain ajatellu, että minkälaisen lapsen haluan niin Veela on kaikkea sitä ja vähän enemmänki.

Jos joskus Vempula luet tän niin kiitos kun oot valinnu just mut sun äitiksi <3 En nyt saanu tähän kaikkia ylistyksiä kirjotettua mitä olin ajatellu, koska hypit vieressä ja kyselet jatkuvasti meneekö vielä kauan. Meillä on ollu aika huikeita seikkailuja ja tiiän että tästä ne vaan muuttuu maagisimmiksi. Rakastan sua!