Haluaisin jo kirjottaa postauksen siitä, että mulla menee tosi kivasti ja oon onnellinen. Mutta ihan vielä ei oo sen aika.

Oon perehtyny eka kertaa elämässäni suruun ja hoksannu että etten oo antanu lupaa itelle oikeestaan ikinä olla surullinen. Ei tämmösellä reippaalla tytöllä oo semmoseen ollu aikaa, eikä halua. On pitäny niin kovasti pärjätä, jaksaa ja mennä eteenpäin. Näyttää että minuahan ei tuommoset ”pikkujutut” kuin läheisen kuolema tai parisuhteen kariutuminen paljon hetkauta. Se on nyt sitten kostautunut ja oon päässy suremaan kaikki itkemättömät asiat kerralla, ei mikään helppo juttu. Oon säikähtäny välillä itekki kuinka synkäksi mieli voi mennä, ja oon varmasti säikäyttänyt myös muita heikoimmilla hetkillä.

Jos ihminen kuolee niin sitä jotenkin on hyväksyttävämpää surra, mutta onko se yhtään sen helpompaa jos pitää itse valita luopua toisesta? Tai se, että se toinen valitsee elämän ilman sua? Mulla ainakin suru on peittänyt välillä täysin kaikki syyt miksi piti valita tämä polku, eikä jatkaa enää yhdessä. Muistaa vaan kaikki hyvät hetket ja kuinka kivaa oli mennä nukkumaan toisen viereen. Niitä huonoja hetkiä on oikein saanut kaivaa, oliko meillä oikeesti asiat niin huonosti? Miltä musta tuntu se pahaolo verrattuna tähän pahaanoloon? Jos oli kerta niin paskaa, miksi edelleen on ikävä toista? Exähän tulee olemaan mulle yks maagisimpia olentoja maailmassa varmasti aina, se on ollu niin mahtava opettaja ja oon oppinu itestäni niin paljon. Sekin pelotti välillä, että jos ex ei oo enää mun elämässä, menetänkö myös kaiken oppimani… taannun takas ja alan sekoilee. 

Metsälenkillä yks päivä hoksasin että olin jopa kieltäny iteltäni onnellisuuden, koska se toinen ei oo jakamassa sitä enää. Hassu ajatus, joudut ihan muistuttamaan itseä että sulla oikeesti on lupa olla onnellinen! Se ois jopa suotavaa ja tavottelemisen arvonen asia. Nyt kun on päässyt pois siitä ajatuksesta, ettei mikään tuu ikinä enää olemaan kivaa, on oikeestaan alkanu olemaan ihan kivaa välillä.