Piksun maailma

22.5.2016 piksu

Mää vaan oon tämmönen.

Sain viestin ystävältä pari päivää sitten ”…oon kokenu ahaa-elämyksen siitä kuinka palijo nää oot ottanu kyseenalasia reaktioita vastaan tässä elämässä.” ja jäin miettimään tuota aikalailla.

Se, että kerron omista mielenliikuista avoimesti tuo mukanaan tosiaan senki että kaikkien kans ei ihan oo samalla sivulla ja saa aika kovaakin palautetta kuinka väärässä minä oon. Tai multa vaaditaan perusteluja asioihin jotka minusta ei tarvi minkäänlaista perustelua, kaikkia asioita ei vaan voi selittää (varsinkaan ihmisille jotka ei halua yrittää ees ajatella samoin).

Mua harmittaa välillä että kaikki ei nää tätä maailmaa niin maagisena paikkana kun minä. Metässä mietin aina että mikähän keiju tai peikko missäkin kolossa ja kannon alla asuu, juttelen enkeleille päivittäin (yleensä kylläki ilman sanoja) ja kiitän henkioppaita kun ne jaksaa potkia mua eteenpäin vaikeina aikoina. Joo, mulla on hitokseen paljon ”mielikuvituskavereita”, mutta usein ne on parempaa seuraa kun pinnalliset ihmiset.

Jotenkin oon onnistunu avaamaan itteeni ihmisille enemmän, samalla kun oon vetäytyny enemmän omiin oloihini. Ennen mulla on hirveesti ”kavereita”, nykyään mulla on muutama ystävä – ihmisiä joihin oikeesti luotan. Nuorempana sitä mietti tosissaan että tykkääköhän muut minusta, oonko liian outo ja miten kuuluisin joukkoon. Kaaoksen aiheuttaminen oli ihan elinehto, jos alko olee liian tasasta niin rupes ahistaa. Tänään mietin että tykkäänköhän mää yleensäkkää kovinkaa monesta ihmisestä, ja jos en, niin miten saan nätisti ilmastua etten tarvi niitä omaan elämään sotkemaan mun harmoniaa.

Musta varmaan on tullu aika vaikee ihminen sinänsä, että vaikken oikein vielä tiiä mitä haluan tältä elämältä niin tiiän ainaki tarkkaan mitä en halua! Jotenka mää koitan elää tätä elämääni silleen, että jos et tykkää mun juttuista niin tiijäkkö mua ei välttämättä ees kiinnosta. 😀

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

15.5.2016 piksu

Tanssia sateessa.

Elämä on jännää aikaa ihmiselle, nykyään mulle on ihan normaalia että saatan alkaa itkemään esim. salilla, kaupassa, autossa… koska jokainen biisi mitä radio soittaa on suoraan mun elämästä, tai jos joku sattuu kysymään miten mulla menee.

Oon koittanu viimesen viikon nyt täysiä ”parantua” tai päästä ees jaloilleen. Paino on tippunu kuukausien syömättömyyden takia, samoin puolet hiuksista, puhumattakaan elämänilosta. Totaalinen väsymys siihen että oon koko ajan väsyny ja surullinen. Onneksi mulla on mahtavat tukijoukot, jotka jaksaa kuunnella aina kun minä vaan jaksan puhua.

Jotenkin koin lohtua siitä että yks ihana ihminen sano että rakkautta ei kukaan voi ottaa pois. Mulla on lupa rakastaa niin paljon ja niin kauan kun haluan, sitä ei voi kukaan kieltää. En tiiä ees miksi tuommonen lohduttaa, mutta oikeestaan ihan sama. Musta tuntuu että yleensäkki mut on rakennettu niin että rakastan hirveesti enemmän kun mitä saan rakkautta takasin, tai ainaki koen sen niin. Kuvittelin vaan että jos mää rakastan tarpeeksi kummanki puolesta niin elämä kantaa muuten, mutta eihän se elämä nyt niin helpolla päästä.

Luonnossa mulla on aina parempi olla, oon siis koittanu mahollisimman paljon samoilla metässä. Eilen kävin päivän kuvaamassa mökillä, tein rahkasammaljalkakylvyn ja melkein uskalsin käydä joessa uimassa. Join puolikkaan siiderin ja menin nukkumaan hävettävän aikasi. Kotona mua lähinnä ahistaa vaan, haluaisin löytää kodin missä ikkunasta ei nää naapureita ihan sama mihin kattoo. Minkäs sitä menninkäinen luonnollensa mahtaa.

Hirveesti on saanu kyllä miettiä omaa elämäänsä ja mitä tästä hirveestä ajanjaksosta voi oppia. Edistystä ihmisenä ainaki on tapahtunu, en oo hakenu saikkua ja nappeja – turruttanu tunteita ja vältelly väistämätöntä kipua. Oon näyttäny ihmisille että joo sattuu saatanasti, mutta mää yritän. Haluaisin viettää tyttären kans 24/7 aikaa koska se on ehtymätön rakkauden lähde ja sen kans on aina hyvä olla, mutta tiiän samalla että on molemmille älyttömän hyvä että tyttö käy isällään ja kavereilla ja treeneissä ja ja ja.. siltiki se on välillä nähny kun itken ja tietää miksi oon surullinen. Välillä meillä on ollu aivan huippuja hetkiä, kuten käytiin Levillä laskettelemassa ja Kuusamossa kylpylässä! Enää se että jaan ne hetket vaan tyttären kans ei haittaa mua, tuntuu että meistä on jopa tullu vielä läheisemmät kun ennen.

Välillä oon kuolla ikävään, ikävöin exää, ikävöin tytärtä (vaikkei se montaa päivää oo pois mun luolta), mutta eniten ikävöin itteeni – sitä versioo joka jaksaa ja innostuu elämästä. Onneksi on alkanu olemaan jo päiviä kun sydämeen ei satu ja saan vaikka mitä aikaan, enkä ees itke ollenkaan. Yks päivä jopa alko väkisi tanssittaa, vaikka biisiki oli ihan paska.

Suhteet Oma elämä