Pari viikkoa oon nyt purkanu ihan urakalla paskaa oloa ulos, oon ollu täysin jumissa ja todennäkösesti maailman huonoin työkaveri kun ei oo ollu oikeestaan mihinkään asiaan minkäänlaista mielipidettä ja oon vaan koittanu olla vähän samaa mieltä kun muutki. Luovuus ollu täysin nollissa.

Tytär oli kaks viikkoa aurinkoa ottamassa ja sain vihdoin kunnolla aikaa käydä omat tunteet läpi, itkin enemmän kun ikinä. Välillä sattu niin paljon että huusin ääneen ja halusin repiä sydämen ulos rinnasta. Koko ajan tiesin että siihen ei auta mikään muu kun saada ne asiat vaan sisältä pois. Nyt on aikalailla tyhjä olo kun on täysin romuttanu ittensä. En tiiä oonko vieläkään silti tarpeeksi romuna että voisin alkaa eheytymään, mutta ainakin oon jo vähän alkanu nähä valoa että tää elämä ehkä taas tästä. Voin päättää millaseksi kasailen itteni takasin, uus mahollisuus olla mitä vaan.

Oikeesti mua naurattaa koko homma, koska en itke yleensä noin ikinä ja minusta se on vaan jotenki noloa ainakin myöntää että tämmöstä tapahtuu. Luulin aivan tosissaan että tämmöset sydänsurut on jotain teinien höpötyksiä, että ei näitä aikuisena tarvii ollenkaan miettiä. Ilmeisesti en oo vaan ketään rakastanu näin täysiä ikinä, kun ei oo aikasemmin tämmöstä tarvinnu kokea. Muutenkin oon vähän ottanu selvää exiltä millanen tyttökaveri oon ollu nuorempana ja todennu että oon ollu ihan paska! Oon aina kuvitellu että oon ollu ihan mahtava muija, mutta kaikenlaisia vääristyneitä mielikuvia sitä itsekeskeinen ihminen saaki itelleen luotua. Saa ihan tosissaan ihmetellä miksi ne ihmiset edelleen haluaa olla mun kavereita.

Onneksi ihminen on oppivainen, luulen että oon tällä hetkellä kuitenkin aika hyvä ihminen ja paremmaksihan tässä joka päivä tullaan. Mutta tän viimesimmän eron myötä oon hoksannu itessä semmosen puolen että oon aika pahasti taipuvainen miellyttämään muita ihan oikeesti. Jos toiselle ei passaa mun ajatus asiasta niin oon sillee aijaa no ei sitte. Ajattelin lopettaa tuon homman nyt kokonaan kuitenki ja olla omaa mieltä enemmän jatkossa. Oon joutunu kaivelee sisäistä alfanaarasta aika syvältä, kyllä se sieltä on päätään alkanutki nostamaan onneksi.

Mulla oli aika paljon kaikenlaisia haaveita mitä haluan tehä ennen ku täytän 30v, mutta nyt mulla on enää 362 päivää aikaa ja luulen että niistä aika moni, ellei kaikki, jää toteuttamatta. En silti jaksa pitää itteeni epäonnistujana, ehkä mää teen ne sitte ennen ku täytän 60!

Oon tässä viimeset pari kuukautta miettiny mitä helvettiä tänne kirjottasin, miten selittää semmosta mitä ei oikein tajua itekkään..

Ennen joulua tuli päätökseen tähänastisen elämäni paras ja pisin parisuhde. Kipuilin melkein kuukauden fyysisesti, henkisesti pysyin kasassa aika hienosti.. siis tähän asti. Nyt sitten ahdistukset pukkas päälle ja aloin vihdoin tajuamaan mitä mun elämässä tapahtuu. Sana sinkku on ollu lähinnä kirosana ja oon vältelly sitä viimeseen asti. Viikonloppuna se iski kuitenkin päin näköä kun oltiin tyttären kans laskettelemassa ja tajusin ettei mulla oo ketään kenen kanssa jakaa sitä ylpeyden hetkeä. Ollaan vaan me kaks, taas kerran. Lähetin kuvan ja videopätkän lapsen isälle, sekin oli toki ylpeä, muttei se tuntunu samalta.

Oon vältelly myös yksin olemista, nyt taitaa olla sitten sen aika kun aletaan pistää ajatuksia uuteen järjestykseen ihan itekseen. Mitkä tulevaisuuden suunnitelmat pidetään, mille sanotaan heipat ja uusiaki vissii pitäs luoda. Kaikki vaan tapahtu niin nopeesti, kaikkihan piti olla aivan hyvin, mutta kun ei sitten kuitenkaan.

Pelastus on ollut kyllä työpaikka, missä saan touhuta hirveesti kivoja juttuja ja puhua niin paljon kun työpäivän aikana vaan ehin ja haluan. Siellä ei tuomita, tuetaan päätöksissä, kyseenalaistetaan ja ollaan aidosti kiinnostuneita. Välillä siellä saa vaan olla hiljaa ja istua nurkassa, kerätä itteensä ja ajatuksiaan. Jos ei lähe luistaa niin voi myös heittää omat aivot narikkaan ja tehä vaan just niinku pomo sanoo. Yleensä se jälki ei miellytä ittee niin paljon kun muita, mutta saapahan jotain aikaan.

Tytär täytti viime viikolla seitsemän, ensimmäinen Veelan syntymäpäivä kun en itkenyt ollenkaan. Alan ilmeisesti hyväksyä että en pysty kontrolloimaan kaikkea, halusin tai en.