Mun viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 1 vuosi ja 3 päivää. En oo ajatellu ees asiaa kuukausiin, mutta koska facebook siitä kätevästi muistutti niin sain aiheen juhlia koko päivän paniikkikohtauksettomuuttani!

Oireet mulla alko jo 13-vuotiaana, elin niiden kanssa siis 14 vuotta. Kohtausten muoto vaihteli, välillä jouduin monien kuukausien tutkimuksiin koska kroppa kipuili eikä tulehdusta tai mitään muutakaan vikaa löytynyt. On multa pääkin kuvattu asian tiimoilta muutamasti, ei siellä kuulemma mitään ollu. Hehe!

Ensinnäkin meni monta vuotta tajuta miksen ehdi ikinä bussiin (äiti oli tosi ilonen joutuessaan kuskaamaan), kiire oli pahin oireiden laukaisija. Oireita tuli myös kun hermostuin, ahdistuin tai mulla oli ihan älyttömän hauskaa! Oireet oli aina älyttömän noloja ja en tiiä tajusko kaverit edes asiaa, en muista sanoinko asiasta ikinä kellekkään. Peittelin niitä jopa kämppiksenä asuvalta siskolta. Olin nuorempana kuitenkin tosi sosiaalinen ja kaveriporukka oli tiivis. Koulu alko kusemaan jo yläasteella, kauppiksessa jouduin välillä olemaan muutaman kuukauden poissa ja miettimään miten sieltä pääsee ikinä papereiden kans ulos. Töistä joutu olemaan välillä muutaman päivän pois, yhesti yli kuukauden. 

Oireiluja oli ollu jo ehkä 4 vuotta ennen kun sain ensimmäisen kerran lääkkeet ja pystyin elämään suht normaalisti. Lääkkeetki hävetti, isän raahasin mukana lääkäriin että saa ammattilainen selittää miksi sen tyttö syö lääkkeitä. Isä yritti ehottaa omia ongelmiaan mun oireilujen syyksi, ei osannu edelleenkään nähä että oon yksilö ja tarvin apua. Lääkkeitten kans hurahti vuosi josta en oo kovinkaan ylpee, ne pillerit kun turruttaa aika hyvästi kaikki muutkin tunteet kun sen paniikin. Lääkkeitten lopettaminen aiheutti kaikkien tunteiden ylireagoimisen (jos ei sekään ollu kovin hauskaa), onneksi oli kaveri samassa tilanteessa ja jotenkin yhdessä päästiin eteenpäin.

Toisen kerran lääkkeet tuli käyttöön kun jäin muutaman kuukauden ikäsen tyttäreni kans kahestaan, en syöny enkä nukkunu. Äiti pakotti lääkäriin. Sillon sain ne aika nopsaa pois, olin silti aika fuckedup monta vuotta. Kolmannen kerran, koska kauppaan ei voinu mennä yksin, saatoin ajaa kaupan ohi monta kertaa ja miettiä paljonko siellä on porukkaa. Äiti veti raivarit kun en saanu vietyä kolmessa viikossa pakettia postiin vaikka lupasin, aloin itkee etten uskalla mennä sinne ja taas se pakotti soittamaan lääkärille… Välillä seisoin eteisessä tuijottaen ovea että lähtisin lenkille, mutta kun kaikki kuitenki tuijottaa. Jätin lähtemättä. Joskus saatoin tuijottaa päivän seinää tajuamatta että siinä kulu monta tuntia, sitte ku kello oli jo iltapäivä niin hulluna tsemppasin että illan jaksoin esittää perheelle että kaikki ok. 

Stressi ja ylisuoritus ja ittensä ruoskiminen on hyvä keino saaha itelleen kyseisiä mukavuuksia elämään. Ite oon koittanu pitää minimissä kaiken mistä joutuu liikaa stressaamaan ja se on palkinnu! Vaikka tässä viimesen kuukauden aikanaki on ollu hirvee myrsky niin oon pysyny jaloillaan, ihan ite. Hyvä minä! Voin käyä kaupassa millon huvittaa ja välittämättä kuinka monta ihmistä kyseinen rakennus sisältää, voin mennä ulkoilee ilman että kiinnostaa kuka tuijottaa, syön ja nukun suht normisti. Kroppa on kipuillu nyt muutaman viikon, mutta koska tiiän nyt mistä se johtuu niin oon armollinen ja annan sille aikaa ja lepoa. Näillä eväillä etteenpäin.