Mies joskus kysy multa että ”Onko sulla yhtään normaalia kaveria?” taisin vastata että ei. Valehtelin, tarkemmin mietittynä on mulla yks ja sen nimi on Olli. Muut kuuluki sitte enemmän tai vähemmän omituistenotustenkerhoon.

Suurimpaan osaan ihmisistä kehen pidän säännöllisesti yhteyttä on joko perhettä tai oon tutustunu heihin yläasteella irckissä. En juurikaan soittele kenellekkään vaan tykkään kommunikoida kirjoittamalla, koska ystävyyssuhteet on alkanu kirjoittamalla niin sehän on täysin luonnollinen jatkumo. (Tässäkin Olli on poikkeus, hänen kans soitellaan maratonpuheluja säännöllisen epäsäännöllisesti.) Noin puolet tyypeistä kenen kans juttelen päivittäin/viikoittain asuu Etelä-Suomessa, reissasin siellä nuorempana paljon. Nyt viime reissusta, kun aikaa oli ystävillekkin, alkaa olemaan 2,5 vuotta… toki asiaan vaikuttaa sekin että kaikki sukulaiset joilla ennen majailin on muuttanut seudulta pois.

Mulla on aina ollut poikia kavereina, siellä missä ekoja kaverisuhteita luotiin ei juuri ollut naapurissa kun poikia. Suurin osa serkuista joitten kanssa lapsena mummolassa leikin oli poikia. Poikien jutut nyt muutenkin vaan on aina ollu siistimpiä ja oon aina ollu yks jätkistä. Niin on edelleen, vaikka välillä jostain sisuksista kuoriutuuki mekkoa käyttävä neiti. Tämä kaikki on johtanu siihen että suurimmalle osalle ystävien tyttökavereista oon uhka, joka pitää poistaa. Se on hämmentävää ja ihan helvetin ärsyttävää joutua taistelemaan siitä että voit olla jonkun ystävä.

Oma mies onneksi on ymmärtäny tämän, koska hänelle yks tärkeimmistä kavereista on tyttö. Yhesti on tullu semmonen tilanne että mielissään selitin että käytiin Jussin kans saunomassa illan istujaisissa ja se meinas mennä vähän yli. Meillä kun koko porukka on aina saunonu yhtäaikaa sukupuoleen katsomatta, en ees tajunnu että siinä vois kellekkään olla mitään ihmeellistä. 

Aika monet kaverit kertoo mulle huoliaan ja yritän aina tsempata kaikkia mahollisimman paljon. Välillä on ollu kausia että monilla on samaan aikaan ongelmia, kuuntelen kyllä aikani mutta jossain kohtaa mulla napsahtaa ja käsken sitte kaikkien ryhistäytyä tai lopettaa mulle juttelemisen kokonaan. Oon aina ollu suorasananen ja välillä tullee vähä kärhämää. Loppujen lopuksi toivon kaikkien mun ystävien kuitenkin tietävän että vaikken heilu enää pitkin kyliä öitä, mulle voi aina soittaa (tai laittaa viestiä tai tulla jopa käymää) millon vaan. 

Minusta on ihanaa huomata kuinka ystävyyssuhteetkin kasvaa ja kehittyy, ne jotka ei kehity jää usein taka-alalle tai tippuu kokonaan pois. Myös semmoiset ystävyydet joista joskus olet päättänyt luopua oman hyvinvoinnin takia saattaa puhjeta kukkaan taas kun aika on tehnyt tehtävänsä. Ihaninta siinä on se, että juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin. Toki ”eron” syyt ja seuraukset on hyvä käydä läpi, pyytää ja antaa anteeksi. Sitten voi jatkaa yhdessä taas ystävinä eteenpäin.

ps. Kiitos Jaakolle eilisestä, muistutit taas kuinka kiitollinen saan olla ystävistäni. En tiiä tajuatko etes kuinka iso luottamuksen osoitus mulle on kun annat auton ilman pienintäkään epäilystä mun näppeihin! 🙂 <3

pps. On mulla muutama naisihminenkin ketä saan kutsua ystäväksi, mutta niitten kans lähinnä kehutaan aina miehiä… 😀