Oon ihminen joka innostuu asioista aika helposti, varsinkin jos se asia on tärkee jollekkin mun rakkaalle. Siksi mulla on myös vaikee välillä muistaa ettei kaikki innostu mulle tärkeistä jutuista samalla tavalla, ja sitte saatan loukkaantua kun oletin että kaikki muut on heti innolla mukana.

Yli viis vuotta sitten löysin ensimmäisen kirjan joka käsitteli enkeleitä, sitten luin kaikkea mahdollista joka liittyy henkimaailmaan, näkijöihin, energioihin jne. Muistan kun kävelin pyörätiellä kevätauringon paistaessa ja mietin, että tältäkö se tuntuu kun tulee uskoon?! Se oli pelottavaa, eikä siitä voinu oikein kellekkään puhua. Tuo ”uskoon tuleminen” kun ei liittynyt mitenkään siihen, että oisin löytäny Jumalan ja se mullistais mun elämän jotenkin. (Vaikka mullistihan se)

Noista hetkistä lähtien vaan tajusin sen, ettei se elämä meitä potki päähän siksi että voitais heittäytyä olemaan uhreja ja käyttäytyä itsetuhoisesti siksi kun meille on tehty vääryyttä. Olin jo pitemmän aikaa miettiny muutenkin, että oikeesti tämmöstäkö paskaa mun unelmaelämä on? Tai että muuttuuko mun elämä jotenkin taikaiskusta paremmaksi jos löydän jonku ihanan miehen? Tajusin, että jos haluan semmosen miehen mun elämään, joka siitä voi taikoa ihanaa, mun pitää valmistella itteeni olemaan vastaanottavainen niille taioille.

Ainahan me ollaan jotenkin keskeneräisiä, mutta oon pyrkiny elämään niin että se tukee kasvamaan henkisesti. Välillä tulee niitä pätkiä elämässä kun on vaan niin paljon muuta että pakko antaa arjen viedä eteenpäin, mutta sitten kun se alkaa taas puuduttaa ja ahdistaa on palattava ittensä äärelle. Onnekseni mulla on semmosia ystäviä jotka uskaltaa sanoa kun alan ahistuksesta niille valittaa, että muista elää itelles. Ja näin kävi taas tänään <3

Palatakseni otsikkoon, mää tempaudun tosiaan helposti mukaan asiaan mikä innostaa muita. Tämä ei tarkota sitä, että esim. moottorikelkkailu joka on meijän perheessä aika isossa huudossa (lue: elämäntapa) olis minusta kivaa vaan siksi että mies sitä rakastaa. Minä saan siitä myös paljon, ylitän itseeni, opin uusia asioita, se antaa meille yhteistä aikaa jota arvostan suuresti ja ainaki toivon, että kun opin niitä uusia asioita niin mies voi valmentajan roolissaan olla musta ylpee.

Sitten taas nämä mun mielenkiinnon aiheet on pitkälti itseensä sukeltamista ja repimistä auki, omien varjopuolien ettimistä ja hyväksymistä. Jostain syystä ne ei silleen ihan hirveesti oo napostellu parisuhteemme komeempaa osapuolta, wonder why!? 😀 Oonki nyt sitten taas tässä kaiken muun uuden (koulu, muutto) äärellä miettiny miten hoidan uudessa kaupungissa tämän itseni kehittämisen, jos en saa keskustelua kotona aikaan mieltäni askarruttavista aiheista. Koitin vähän jopa laittaa koukkuja miehelle, että jos se jostain sais kiinni, mutta siitä tuli lähinnä molemmille pahamieli.

Illalla tuli ajatus, että miksi koitan korjata jotain mikä ei oo ees rikki? Miksi niin kovasti taas pusken, että saan kotona olla just tämmönen hörhelö kun oon, mutta mies ei sitten saa rauhassa olla kuka on. Eiköhän tästä maailmasta löydy muitaki ihmisiä kenen kans näitä asioita pähkäillä, ja rassataan me ukon kans sitten vaikka niitä kelekkoja.