Pohjanoteeraus

Pari viikkoa oon nyt purkanu ihan urakalla paskaa oloa ulos, oon ollu täysin jumissa ja todennäkösesti maailman huonoin työkaveri kun ei oo ollu oikeestaan mihinkään asiaan minkäänlaista mielipidettä ja oon vaan koittanu olla vähän samaa mieltä kun muutki. Luovuus ollu täysin nollissa.

Tytär oli kaks viikkoa aurinkoa ottamassa ja sain vihdoin kunnolla aikaa käydä omat tunteet läpi, itkin enemmän kun ikinä. Välillä sattu niin paljon että huusin ääneen ja halusin repiä sydämen ulos rinnasta. Koko ajan tiesin että siihen ei auta mikään muu kun saada ne asiat vaan sisältä pois. Nyt on aikalailla tyhjä olo kun on täysin romuttanu ittensä. En tiiä oonko vieläkään silti tarpeeksi romuna että voisin alkaa eheytymään, mutta ainakin oon jo vähän alkanu nähä valoa että tää elämä ehkä taas tästä. Voin päättää millaseksi kasailen itteni takasin, uus mahollisuus olla mitä vaan.

Oikeesti mua naurattaa koko homma, koska en itke yleensä noin ikinä ja minusta se on vaan jotenki noloa ainakin myöntää että tämmöstä tapahtuu. Luulin aivan tosissaan että tämmöset sydänsurut on jotain teinien höpötyksiä, että ei näitä aikuisena tarvii ollenkaan miettiä. Ilmeisesti en oo vaan ketään rakastanu näin täysiä ikinä, kun ei oo aikasemmin tämmöstä tarvinnu kokea. Muutenkin oon vähän ottanu selvää exiltä millanen tyttökaveri oon ollu nuorempana ja todennu että oon ollu ihan paska! Oon aina kuvitellu että oon ollu ihan mahtava muija, mutta kaikenlaisia vääristyneitä mielikuvia sitä itsekeskeinen ihminen saaki itelleen luotua. Saa ihan tosissaan ihmetellä miksi ne ihmiset edelleen haluaa olla mun kavereita.

Onneksi ihminen on oppivainen, luulen että oon tällä hetkellä kuitenkin aika hyvä ihminen ja paremmaksihan tässä joka päivä tullaan. Mutta tän viimesimmän eron myötä oon hoksannu itessä semmosen puolen että oon aika pahasti taipuvainen miellyttämään muita ihan oikeesti. Jos toiselle ei passaa mun ajatus asiasta niin oon sillee aijaa no ei sitte. Ajattelin lopettaa tuon homman nyt kokonaan kuitenki ja olla omaa mieltä enemmän jatkossa. Oon joutunu kaivelee sisäistä alfanaarasta aika syvältä, kyllä se sieltä on päätään alkanutki nostamaan onneksi.

Mulla oli aika paljon kaikenlaisia haaveita mitä haluan tehä ennen ku täytän 30v, mutta nyt mulla on enää 362 päivää aikaa ja luulen että niistä aika moni, ellei kaikki, jää toteuttamatta. En silti jaksa pitää itteeni epäonnistujana, ehkä mää teen ne sitte ennen ku täytän 60!