Uppoovaa laivaa ei uida kii

Oon tässä viimeset pari kuukautta miettiny mitä helvettiä tänne kirjottasin, miten selittää semmosta mitä ei oikein tajua itekkään..

Ennen joulua tuli päätökseen tähänastisen elämäni paras ja pisin parisuhde. Kipuilin melkein kuukauden fyysisesti, henkisesti pysyin kasassa aika hienosti.. siis tähän asti. Nyt sitten ahdistukset pukkas päälle ja aloin vihdoin tajuamaan mitä mun elämässä tapahtuu. Sana sinkku on ollu lähinnä kirosana ja oon vältelly sitä viimeseen asti. Viikonloppuna se iski kuitenkin päin näköä kun oltiin tyttären kans laskettelemassa ja tajusin ettei mulla oo ketään kenen kanssa jakaa sitä ylpeyden hetkeä. Ollaan vaan me kaks, taas kerran. Lähetin kuvan ja videopätkän lapsen isälle, sekin oli toki ylpeä, muttei se tuntunu samalta.

Oon vältelly myös yksin olemista, nyt taitaa olla sitten sen aika kun aletaan pistää ajatuksia uuteen järjestykseen ihan itekseen. Mitkä tulevaisuuden suunnitelmat pidetään, mille sanotaan heipat ja uusiaki vissii pitäs luoda. Kaikki vaan tapahtu niin nopeesti, kaikkihan piti olla aivan hyvin, mutta kun ei sitten kuitenkaan.

Pelastus on ollut kyllä työpaikka, missä saan touhuta hirveesti kivoja juttuja ja puhua niin paljon kun työpäivän aikana vaan ehin ja haluan. Siellä ei tuomita, tuetaan päätöksissä, kyseenalaistetaan ja ollaan aidosti kiinnostuneita. Välillä siellä saa vaan olla hiljaa ja istua nurkassa, kerätä itteensä ja ajatuksiaan. Jos ei lähe luistaa niin voi myös heittää omat aivot narikkaan ja tehä vaan just niinku pomo sanoo. Yleensä se jälki ei miellytä ittee niin paljon kun muita, mutta saapahan jotain aikaan.

Tytär täytti viime viikolla seitsemän, ensimmäinen Veelan syntymäpäivä kun en itkenyt ollenkaan. Alan ilmeisesti hyväksyä että en pysty kontrolloimaan kaikkea, halusin tai en.